Sveitsiläis-amerikkalainen Elisabeth Kubler-Ross tutki ihmisen mieltä kuoleman ollessa lähellä. Hän kirjoitti tutkimuksistaan teoksen ´On death and dying`(1969) jossa julkaisi kuuluisaksi tulleen Kubler-Rossin mallin ihmisen suhtautumisesta elämän traagisiin kokemuksiin, mm suruun joka aiheutuu toisen menettämisestä.

Surun rannattomalta tuntuvassa maisemassa ihminen joutuu yksin etsimään oman tiensä, kirjoittaa Martti Lindqvist kirjassaan Surun Tie (1999). Ymmärrys uusien mahdollisuuksien kasvuun on keskeinen osa suru-prosessia. Menetys, kuinka kipeää se onkaan, avaa uusia ovia. Elämä luo itsensä uudelleen!

Mikään tunne ei voita sitä riemua, kun tunturi sukeltaa näkyviin mutkan takaa matkaa Kemijärveltä päin tultaessa n 10km päässä Pyhältä. Tutun kelomökin tunnelma. Sauna päälle ja iltapalaa. Aamulla para-kelkalla rinteeseen. Voimakkaasti carvatut sukset purevat syvää uraa vasta-ajettuun aamurinteeseen, kun kallistan kelkan käännökseen. Lumi pöllyää silmilleni olkapääni viistäessä rinnettä. Tämä on elämää! (kuva Jouni Meriläinen)

Kun on saanut ilmoituksen oman työsuhteensa päättymisestä, olo on tyhjä. Epätodellinen. Tunteet vievät. Kuluu hetki ennen kuin rationaalinen ajattelu palaa. Ja usein se herättää kaikkein ensimmäiseksi huolimaan taloudellisesta pärjäämisestä. Iskee toimeentulostressi! Sitä ennen on kuitenkin paikallaan muistaa muutama perusohje, jotka auttavat selviytymään äkillisestä muutoksesta.

Takaisin rakkaassa kotimaassa. Räntää, vesisadetta, lunta, pakkasta ja taas räntää jne.. Ei ihan tällaisen kävelykeppimiehen unelmaulkoilukelejä. Pitäisikö alkaa toden teolla suuntaamaan elämänsä rytmittämistä niin, että talven ´liukkaat´ kuukaudet menisivät niillä leveysasteilla jossa kadut eivät jäädy? Tiedä häntä? Pidän talvesta. Suunnittelen Pyhälle lähtemistä reiluksi viikoksi. Enkä koe huonoa omaatuntoa tai kyseenalaista sitä, voiko näin tehdä. Alan tottua uuteen elämääni 😊.

Sitä vaan olla möllöttää. Mikään ei tunnu miltään. Ei ole paha olla. Eikä ole hyvä olla. Ei ..tuta. Ei koe olevansa onnellinen. On vaan.

Keskeisin neuvo lienee, että ole armollinen itsellesi! Olet hyvä ja hyväksytty juuri sellaisena kuin olet. Potkut eivät ole osoitus siitä, että olisit ihmisenä kelpaamaton. Potkuilla ei ole mitään tekemistä ihmisyytesi kanssa.

Mitäs se sellainen elämä on, joka ei sisällä velvoitteita? Ja ennen kaikkea työvelvoitteita! Juhlat on juhlittu! Arki koittaa, muttei totutun kaltaisena. Ei tarvitse olla passissa. Pätemässä. Tärkeänä jakamassa mielipiteitään. Niitä ei kaipaa tällä hetkellä kukaan. Huoletonna on hyvä olla. Onko tämä luvallista?

Istu vaunuun. Pidä kiinni suojakaaresta ja nauti vauhdista. Pelko pois. Vuoristorataankin tottuu. Linnanmäen vuoristoradan jarruhenkilöt eivät pelkää – he ovat tottuneet hurjaan menoon. Heille se on jokapäiväistä. Minä en ole vielä täysin tottunut potkujen aiheuttamaan tunteiden vuoristorataan. Meno on kyllä selvästi tasoittunut. Onko kyse tunteiden tasaantumisesta vai asiaan tottumisesta? Elämä alkaa taas toistaa itseänsä. Rento ilo pilkistää aika ajoin silmien takaa.

Se tunne, kun et ole tilivelvollinen kuin itsellesi. Kukaan ei odota sinulta mitään. Ei ole kuin itse asetettuja aikatauluja. Voit istua kahvilassa tuntikausia, keskellä arkipäivää, sparraten start-up yrittäjän kanssa hänen business konseptistaan. Kokematta syyllisyyden tunnetta siitä, että sinun pitäisi olla jo jossain toisessa palaverissa. Edellisen viikon myyntiluvut eivät pyöri mielessäsi. Et koe olevasi stressaantunut.

”Sen näkee silmistä. Ura vain loppuu ilman tavoiteltua kruunua. Se sattuu helvetisti.”

Näin kirjoitti Jalkapallolehden päätoimittaja Lauri Vesander Urheilulehden numeron 49/22 pääkirjoituksessa. Hän viittasi jalkapallon MM-kisoihin ja unelmien toteutumattomuuteen, lainaten entistä englantilaista huippupelaajaa Alan Sheareria. Shearer puhui taannoisessa haastattelussa siitä, kuinka särkynyt unelma näkyy pelaajan silmissä.

Talvi on tullut. Päivät lyhentyneet. Pimeys. Nukuin aamu yhdeksään. Päivä pilalla!? Päivärytmi ei tahdo asettua. Kaikki on kiinni siitä mihin aikaan herään. Se taas riippuu nukkumaanmenoajasta. Illat venyvät, kun ei ole seuraavalle päivälle pakottavaa aikataulua. Olin kuvitellut nauttivani aikatauluttomuudesta, mutta huomaan kaipaavani sitä. Vakiorytmiä arkeen.

Maanantai aamu. Kaksi kuukautta potkuista. Ensimmäiset viikot menivät tunteiden syvissä vesissä. Sen jälkeen tunteiden vuoristorataa. Aluksi jyrkempänä. Mäet loivenevat viikko viikolta. Elämä alkaa toistaa itseään. Aika kuluu huolta kantaen ja välillä huolensa unohtaen. Näin ilmeisesti kuuluukin tapahtua. Olen päässyt eteenpäin.

Istun tietokoneeni äärellä. Päivä on valkenemassa. Ei ole mitään tähdellistä tekemistä! Muistan lapsuudestani tunteen, kun aika tuntui seisovan paikallaan. Päivät olivat pitkiä. Niistä ajoista on aikaa. Tiistaina 15.11.2022 se kuitenkin iski. Toimettomuus.

Pieni mies. Vai olio? Kuiva känttyrä. Yoda, suuri opettaja, viisauksien äänitorvi. Hänen legendaariset sanansa Star Wars elokuvassa vuodelta 1997, kouluttaessaan Luke Skywalkeria Jediksi, ovat ajankohtaisia.  ” Pelko johtaa suuttumukseen, suuttumus vihaan, viha kärsimykseen. Menetyksen pelko vie pimeälle puolelle. Kiintymys johtaa mustasukkaisuuteen. Ahneuden varjo se on. Opettele päästämään irti kaikesta, mitä pelkäät menettäväsi”.

Vietän päivääni kirjamessuilla. Aikani samoiltuani istuudun alas pääkäytävän varrelle ja alan tarkkailla ihmisiä. Huomioni kiinnittyy mainontaan. Pohdin mainonnan sisältöjä ja niiden kohderyhmiä. Mainonta, joka oli vielä joitain viikkoja sitten selvästi minulle kohdistettua, ei enää puhuttele. Tunnen itseni ulkopuoliseksi. Ihan kuin en enää kuuluisi systeemiin. Systeemi pyörii eri aaltopituuksilla kuin minä.

Rauha! Toivo! Elämän valo! Aamulla levännyt olo. Ei ahdistuksen pantaa rinnan ympärillä. Tässäkö tämä potkut-ahdistus nyt oli? Kuukauden kestänyt syvyyksissä sukeltelu.

Silmät auki – pimeys. Katuvalojen kajo sälekaihtimen raosta. Syksy on jo pitkällä. Aamuyö menee jo totutusti ahdistuksen kourissa. Mieleni ´levy` on jäänyt junnaamaan paikoilleen. Huoli henkilökohtaisesta taloudesta. Kuinka parisuhde kestää tämän kaiken? Häpeä. Nyt löytyy myös hitunen vihaa ja katkeruutta. Haen syyllistä. Löytyisikö joku muu kuin se, joka tuijottaa peilistä?

Maanantai aamu. Kello ei herätä. Minun ei tarvitse lähteä mihinkään. Tuijotan ulos ikkunasta. Arki on koittanut – erilaisena. Olo on alakuloinen. Tässäkö tämä kaikki nyt oli. Kymmenien vuosien työura pyyhkiytyi pois kerralla. Itsensä syyllistäminen valtaa alaa! Yritän listata ylös asioita, joita voisi tehdä. En saa ahteriani irti penkistä!

Minulle isot muutokset elämässä kolahtavat viiveellä. Sitä lienee kiittäminen, että osaan olla irtisanomispäivänäni rauhallinen! Tiesin mitä odottaa, ja samalla toivon sisimmässäni, ettei niin kävisi. En ole valmistautunut potkuihin - olen tehnyt töitä ja elänyt toivossa… !