Sieluni maisema

Olen opiskellut surua! En olisi todeksi uskonut, jos joku olisi minulle kertonut vuosi sitten, että näin on tapahtuva. Luin Martti Lindqvistin loistavan teoksen Surun Tie (1999). Kuinka suru toimii? Työpaikan menettäminenkin on surua. Kirjoitin tästä erillisen blogi-kirjoituksen. Koen aiheen tärkeäksi ja opettavaksi.

Minun suruprosessiini kuuluu mm. syyllisyyden tunne. Sain viikkojen pohdinnan jälkeen itsestäni irti anteeksipyynnön. Näin minun oli tehtävä. Jotta pääsisin prosessissani eteenpäin. Tämä ei selvästikään ollut odotettua. Tekoani arvostettiin. Samalla koin siirtyväni luopumisen seuraavalle tasolle. Minua ei todellakaan enää kaivata entisen työnantajan toimesta ja siksi minun on lakattava vaivaamasta mieltäni sen yrityksen asioilla. On aika laskea irti lopullisesti. Surra menetettyä. Iloita ja olla ylpeä.

Potkuni lipuvat mielessäni koko ajan kauemnaksi ja kauemmaksi. Prosessini on toki vielä kaikkea muuta kuin valmis, mutta matka pimeydestä valoon on jo pitkällä. Kuten päivän piteneminen kevättä kohden mentäessä. Lisääntyvä valon määrä energisoi. Alan olla sinut senkin kanssa, että suru-prosessi kestää odotettua pidempään. Saan aikaa kypsytellä ajatuksia tulevaisuudestani. Kaikessa rauhassa.

Seison edelleen työelämän eteisessä pohtien mennäkö ovesta ulos vai takaisin sisään. Veto sisään voimistuu. Mieleni kamppailee vastaan. Sydän päättäköön. Annan sille aikaa. Keksin erilaisia ehtoja itselleni samalla miettien, uskonko niihin itsekään. Vain osa-aikaista työtä, ehkä 2-3 päivää viikossa? Ei operatiivista- eikä henkilöstövastuuta. Ainoastaan sellaista tekemistä, josta innostun aidosti. Ja kun sellainen mahdollisuus tarjoutuu, epäilen motiivejani. Ihmisen mieli on hankala. Onneksi minulla on aikaa pohtia. Olenhan edelleen edellisen työnantajani palkkalistoilla.

Säännöllisen palkkatulon päättyminen on jälleen viikkoa lähempänä. Myönnän asian stressaavan. Siihen tuntuu olevan mahdotonta valmistautua rauhallisin mielin. Tutut vakuuttelevat, että tästäkin selviää mainiosti. Sopeutuminen tapahtuu kuin varkain. Automaattisesti. Katsotaan…😉.

Onneksi minä onnistun pitämään itseni aktiivisena ja jopa kiireisenä. Ei ole aikaa pohtia haasteitaan. On niin paljon mielenkiintoista meneillään. Perjantaina iltapäivästä tuntuu kuin olisi tehnyt täyden työviikon. Ilman, että kukaan on sen minulle etukäteen määritellyt. Paitsi minä itse – jälleen opin itsestäni jotain uutta. Se, että kalenterini on ollut suht täynnä viimeiset kymmenet vuodet, johtuukin näemmä täysin itsestäni. Olen aina ollut oman kalenterini herra. En vain ole aiemmin nähnyt asiaa tältä kannalta. Hienoa, että edes nyt.

Entinen kilpailijani soitti ja pyysi viettämään iltaa kanssaan. Meitä liittyi seuraan vielä yksi yhteinen tuttu. Menimme Helsingin Yrjönkadun uimahalliin. Ensimmäinen kerta minulle tässä elämässä. Hieno kokemus. Ja mukava ilta. Jutella entisen kilpailijan kanssa kaikesta muusta paitsi busineksesta. Vapauttavaa. Olen niin onnellinen siitä, että vuosien varrella on syntynyt liikesuhteita, jotka kantavat yli työnteon. Kiitos!

Viikon päätteeksi karkaan sieluni maisemiin Pyhätunturille. Mikään ei voita sitä riemua, kun tunturi sukeltaa näkyviin mutkan takaa n 10km ennen Pyhää, Kemijärveltä päin tultaessa. Tutun kelomökin tunnelma. Sauna päälle ja iltapalaa. Aamulla para-kelkalla rinteeseen. Voimakkaasti carvatut sukset purevat syvää uraa vasta-ajettuun aamurinteeseen kallistaessani kelkan käännökseen. Lumi pöllyää olkapääni viistäessä rinnettä. Tämä on elämää!

Illalla pohdin potkut.com blogia. Minä olen luvannut itselleni kirjoittaa blogia niin kauan, kun tuntuu siltä, että minulla on jotain sanottavaa aiheesta. Vaikka kukaan ei lukisi, minä kirjoitan. Sen lisäksi, että kirjoittaminen on terapeuttista, uskon jonkinlaisen onnistumisen potkujen arkipäiväistämisessä auttavan meitä kaikkia. Niinpä kannan oman korteni kekoon. Uskon myös, että avautumiseni blogin kautta auttaa monia käsittelemään omia tunteitaan. Se, että minä teen sen näin avoimesti, ei tarkoita, että jokaisen pitäisi toimia näin. Se mikä toimii minulle, ei ole oikea tapa monellekaan muulle. Jokainen yksilö on loistava juuri sellaisena kuin on. Tarvitsematta vertailla itseään toisiin. Minulle siunaantui tällainen tehtävä, ja olen siitä kiitollinen. Se on tehtäväni juuri nyt, tässä ajassa.

Mistä kaikesta haluan vielä kirjoittaa? Ainakin siitä, mitä olen oppinut suru-prosessista. Häpeän stigmasta potkujen ympärillä. Epäonnistumisesta. Ehkä anteeksi antamisen ja -pyytämisen filosofiasta. Selviytymisen työkaluista, joita on viime kuukausina tullut vastaan. Työn hakemisesta. Päänsä selvittämisestä sen osalta, mitä oikeasti haluaa elämältään. Siihen löytyy apua Richard Bollesin klassikkoteoksesta `What colour is your parachute’? Aloin lukea! Rautaa on taottava, kun se on kuumana – ensi syksynä mahdolliset työllistymisen vaihtoehdot lienevät jo huomattavasti vähäisemmät. Ihmisen relevanssi happanee silmissä, varsinkin kun alkaa olla eläkeiässä. Tai ehkä parasta onkin, että varsinaisesti työelämään liittyvät projektit jäävät taka-alalle. Mutta haluaisin olla itse se, joka siitä päättää. Enkä ole siihen vielä valmis.

Mistä sinä toivoisit minun kirjoittavan, arvon lukijani?

Kirjoitan edelleen vain ja ainoastaan itselleni! Ennen kaikkea potkuihin liittyvistä isoista teemoista. Mutta ei se estä minua kirjoittamasta auki ajatuksiani myös sellaisesta, joka ei ole minulle tullut tässä yhteydessä mieleen.

Sitten on se podcast-ajatus. Kutsua työelämän vaikuttajia podcastiin kertomaan mitä mieltä he ovat potkujen vaikutuksesta ihmisen uudelleen työllistymiseen. Toivoen toki, että valtaosa osallistuisi potkujen arkipäiväistämiseen! Podcast vähän kuitenkin arveluttaa jo tekniikankin kannalta. Ja ajankäytön. Siis pelottaa. Ja siksi siihen varmasti tulisi ryhtyä. Ellei löydy joku joka haluasi ottaa kapulan ja jatkaa tästä…!?