Uutta kohti?

Takaisin rakkaassa kotimaassa. Räntää, vesisadetta, lunta, pakkasta ja taas räntää. Ei ihan tällaisen kävelykeppimiehen unelmaulkoilukelejä. Pitäisikö alkaa toden teolla suuntaamaan elämänsä rytmittämistä niin, että talven ´liukkaat´ kuukaudet menisivät niillä leveysasteilla jossa kadut eivät jäädy? Tiedä häntä? Pidän talvesta. Suunnittelen Pyhälle lähtemistä reiluksi viikoksi. Enkä koe huonoa omaatuntoa tai kyseenalaista sitä, voiko näin tehdä. Alan tottua uuteen elämääni 😊.

Herääminen ilman herätyskelloa. Olen alkanut todella pitää tästä arjen luksuksesta. Nukun jälleen normaalisti – hyvin! 8 tuntia yössä. Se pitää minut energisenä.

Kiireen tuntu on läsnä. Ja näyttää olevan monella lähivuosina eläköityneellä. Työelämästä jäänyt ammattioire. Vaikka ei ole kiire mihinkään, koko ajan on tunne, että pitäisi tehdä jotakin muuta tai olla menossa jonnekin. Jos herään vasta aamu yhdeksältä, täytyy tehdä töitä itsensä kanssa, ettei kiire iske päälle. Kun olisi niin paljon kaikkea tehtävää. Kauankohan tätä tunnetta kestää?

Mielenkiintoisia palavereita. Edellisessä elämässä olisin kutsunut niitä työpalavereiksi. Nyt ne ovat ´itsensä tarpeelliseksi tuntemisen palavereita´.

Sparrailen tutun mainostoimiston omistajan kanssa liiketoiminnan kasvusta. Olen tehnyt koko työurani yhtiöissä, joissa jatkuva kasvu on yrityksen dna´ssa. Menestyksen mittari nro 1. On herättävää keskustella yrittäjän kanssa, joka kykenee näkemään sermin taakse, kasvun varjopuolet. Ja painottelemaan arjessaan sen kanssa, onko kasvu pidemmän päälle hyvästä esim henkilöstön jaksamiselle jne.! Vai pärjäisikö hyvinkin hakematta kasvua strategisena prioriteettina. Tämä lienee kysymys, jota pohditaan, tai olisi syytä pohtia, isommassakin kuvassa. Onko kapitalismi tullut nykymuodossaan tiensä päähän. Kuinka hyvinvointia rakennetaan jatkossa kestävämmin kuin tähän asti?

Seuraavana päivänä minulle ehdotetaan erään yrityksen omistajan toimesta osittaista työelämään paluuta. Työtä oman yrityksen kautta – pitää siis perustaa sellainen. Työtä voisi tehdä omien aikataulujen, jaksamisen ja innostuksen mukaan. Myyntihommia. Pääsisi tapaamaan erilaisten yritysten johtoa ja perehtymään heidän strategiaansa ja sen keskeisiin haasteisiin. Kunhan vaan ensin onnistuu saamaan tapaamisajan sovittua. Eli paljon samaa, jota olen tehnyt edellisessä elämässä, osana toimenkuvaani. Pieni innostuksen kipinä syttyy. Ja alkaa kasvaa liekiksi. Täytyy perehtyä lisää 😊.

Poikani palasi vaihdosta Soulista. Koulun jälkeen kuukausi reppureissaamista Filippiineillä, Balilla ja Vietnamissa oli avannut hänen silmiään. Hän oli tavannut paljon ihmisiä ympäri maailmaa. Keskeinen keskustelunaihe monien kanssa mm Balilla oli ollut elämän tarkoitus. Kolmikymppisiä ihmisiä, jotka olivat jättäneet ainakin hetkeksi edellisen elämänsä, hieman pettyneenä. Kovaa opiskelua ja sen jälkeen kovaa työntekoa. Uupumista. Ei ollut maistunut. Piti lähteä ottamaan etäisyyttä. Keskustelimme poikani kanssa minun tilanteestani. Hän oli jutellut äitinsä, exäni, kanssa ja kertonut että isä on lopettanut työteon ja aikoo ottaa iisisti. Äitinsä oli tämän kuultuaan todennut, että ei jaksa uskoa näin tapahtuvan. Oli sanonut tuntevansa minut ja vain odottavansa koska ilmoitan palaavani työelämään. En kuulemma kykene olemaan tekemättä töitä!? Mitäs tähän sanoisi? Pistää miettimään! ps. exäni oli kuulemma myös lukenut potkut.com blogia ja todennut, että ei ole sama Klaus näppäimistön kimpussa jonka hän tunsi kaksikymmentä vuotta sitten. Minä otin tuon kohteliaisuutena😊.

Seuraavana aamuna herään pohtivaisena. Jos nyt lähden takaisin työntekoon, edes osittain, mistä joudun luopumaan. Mitens ne kiireettömät aamut? Treenaamisen priorisointi? Alkaako syntyä taas stressiä? Pystynkö osa-aikaiseen työntekoon? Tähän mennessä en ole pystynyt – vaikka olen tiennyt, että vain n 10% siitä, mitä olen tehnyt, on todella merkityksellistä johtamani yrityksen menestyksen kannalta. Kun en ole tiennyt mikä osa tekemisestäni on tuo 10%, olen aina tehnyt 110%! Valunko takaisin tähän moodiin? Onko nyt saman tien syytä haudata ajatukset talven kuukausien viettämisestä etelässä? Olen myös omasta mielestäni muuttunut viime kuukausina rauhallisemmaksi ja leppoisemmaksi ihmiseksi. Tulisiko tämän osalta takapakkia? Entä kirjoittaminen? Jääkö sille aikaa? Siitä on alkanut tulla intohimo! Mielenkiintoista tämä oman mielensä kanssa keskustelu. Superegoni saa oikein kunnolla virtaa.

Mikä on toimeentulon vaikutus ajatteluuni? Kuinka paljon toimeentulostressi vaikuttaa motiiveihini ja päätöksentekooni? Missä ovat ne ylevät periaatteet pyyteettömyydestä? Ajattelisinko toisin, jos mieltäisin itseni taloudellisesti riippumattomaksi? Ja kuinka paljon sitä rahaa oikein pitäisi olla säästössä, että sen riittämisen kanssa saisi rauhan. Ilmeisesti niin paljon, että siitä syntyisi toisenlaista stressiä – sellaista jota kuulemma varakkaat kokevat kun ovat huolissaan pääomansa arvon säilymisestä. No, nämä eivät ole minun huoliani!

Entä tavoitteeni muuttua anybodiksi, ja matkani nobodyksi. Yrittäjyys veisi minut todella helposti takaisin somebody´ksi. Kuinka välttää tämä? Löytäisinkö mahdollisesta uudesta tehtävästäni nöyrän palvelijan kulman – tavan tehdä työtä saadakseen aikaiseksi jotain merkityksellistä! Ei vain ansaintaa itselleni ja heille, joiden toimeksiannosta työtäni tekisin! Paljon pohdittavaa! Tällaiseen en kyennyt vielä neljä kuukautta sitten. Potkujen positiiviset puolet alkavat näyttäytyä! Ja samalla pelottaa! Se lienee hyvän merkki. Pelosta löytyy intohimo! Pelkoa kohden?!

Eräs entinen kollegani, itse aikanaan oman lapsensa onnettomuudessa menettänyt, antoi minulle neuvon. Vaikka surun syvyys oli ollut hänen tapauksessaan aivan toista tasoa kuin potkuja seurannut, kyse on samankaltaisesta prosessista. Hän totesi, että koska minulla on laaja tuttavapiiri, ja kun olen vielä valinnut blogata potkuistani, ympärilläni on paljon ihmisiä jotka haluavat kysyä minulta vointiani. Joka kerta kun vastaan tähän kysymykseen, käyn sisälläni kysymässä itseltäni vointiani ja herättelen esille tunteitani suruuni, potkuihini, liittyen. Hän oli aikanaan kokenut oman traagisen menetyksensä ja sitä seuranneen suruprosessin aikana, että nämä tapaamiset on hyvä hoitaa alta pois mahdollisimman nopeasti. Vasta sitten, kun kukaan ei enää kysele surustasi, surusi pääsee jatkamaan matkaansa.