Kuudes viikko
Pieni mies. Vai olio? Kuiva känttyrä. Yoda, suuri opettaja, viisauksien äänitorvi. Hänen legendaariset sanansa Star Wars elokuvassa vuodelta 1997, kouluttaessaan Luke Skywalkeria Jediksi, ovat ajankohtaisia. ” Pelko johtaa suuttumukseen, suuttumus vihaan, viha kärsimykseen. Menetyksen pelko vie pimeälle puolelle. Kiintymys johtaa mustasukkaisuuteen. Ahneuden varjo se on. Opettele päästämään irti kaikesta, mitä pelkäät menettäväsi”.
Potkuissa ja niitä seuraavassa uudessa elämänvaiheessa on kysymys nimenomaan irti päästämisestä. Pitää päästää irti, jotta voi saada jotain uutta. Helpommin sanottu kuin tehty. En tahdo millään onnistua päästämään irti ammattiini identifioitumisestani. Being somebody. Pelkäänkö hukkaavani persoonani, vai mistä on kysymys? Ymmärrän nyt, kuinka olen sitonut identiteettini ammattiini. Se on määrittänyt kuka minä olen, omassa päässäni. Lähimmäisilleni ja ystävilleni olen kuitenkin jotain muuta. Ei kotonaan voi olla yrityksen toimitusjohtaja. Kotona ollaan isä, aviomies, rakastava ja välittävä lähimmäinen. Tässä en ole aina onnistunut. Käsi ylös virheen merkiksi. Sama pätee ystäviin.
Päädyn raadollisesti siihen, että kyse on statuksesta ja vallasta. Faktisesti minut on jo irrotettu niistä, koska en ymmärtänyt tehdä sitä itse. Pahaksi vallaksi (ks Brian Klaas´n kirja Paha Valta) kutsuttu ilmiö pitää minuakin pihdeissään. Olen vallan sokaisema. Se ei halua päästä irti. Tiedostan, että tämä ei ole totta vaan mieleni puhetta. Niin ainakin toivon. Koen syyllisyyttä, ja häpeääkin. Olen katuvainen. Yodan viisaudet puhuttelevat. Todellista taistelua pääkopassani.
Meillä on lukupiirin tapaaminen. Laitan lukupiiriläisille what´s app – ryhmässämme viestin, jossa kerron työstatukseni muuttumisesta. Kerron avoimesti, että olen saanut potkut. Se saa aikaiseksi yllättäviä reaktioita. Minua kiitetään rohkeudesta. Alan ymmärtää entistä paremmin lukupiirin vetäjän puheita tavatessamme joitain viikkoja aiemmin. Potkut ovat jonkinlainen tabu – asia, josta ei puhuta. Häpeän varjoama osa työelämää. Ajatus bloggaamisesta vahvistuu. Minähän voisin yrittää arkipäiväistää potkuja puhumalla niistä avoimesti. Olisiko sillä merkitystä? Auttaisiko se jopa joitain ihmisiä käsittelemään potkuihin liittyviä tunteitaan? Vertaistukea?
Esitin lukupiiriläisille myös tarjoukseni auttaa tarvittaessa, ilmaiseksi. Koen, että jotain pitää tehdä aikansa kuluttamiseksi. Yrittänyttä ei laiteta. Minä olen itsepäinen ja jaksan yrittää vaikka tiedän, että… . Hymyä. Ymmärrystä. Lupauksia laittaa asia korvan taakse. Realismi astuu estradille. Mitä jos joku tarttuu syöttiin ja tarjoaa mahdollisuutta. Haluanko sitä oikeasti? Alan jo tottua kiireettömyyteen. Olen useana päivänä pohtinut eläkeläisten usein hokemaa toteamusta, että oltuaan eläkkeellä jonkin aikaa on vaikea ymmärtää, kuinka sitä ylipäätään ehti aiemmin tehdä töitä? Minä saan aikani kulumaan oikein hyvin ilman varsinaista työtekoa. Ollako vai eikö olla, siinä pulma.
Lukupiirin keskustelut, jotka keskittyvät johtamiseen ja työelämän arkeen, tuntuvat aiempaa etäisemmiltä. Kuinka tulkita tätä tunnetta, joka toistuu yhä useammin? Onko kyse itsesuojelusta? Jokin alitajunnassani kertoo minulle, että työelämä sellaisena kuin olen sen kokenut viimeiset vuosikymmenet, on osaltani ohi. Mieleni suojelee minua pettymykseltä. Siltä, että en enää työllisty. Minunhan ei pitänyt antaa mieleni hallita itseäni. Nyt vaan töitä jostain, niin kyllä se mielikin rauhoittuu. Kunnes jälleen muistan niin monen kokeneen ihmisen neuvon. Jäitä hattuun. Anna itsellesi aikaa. Tarkkaile tuntojasi äläkä hyökkää kiinni ensimmäiseen mahdollisuuteen. Pelkään tämän myöntämistä. Pelkään, että se sulkee ovia. Pelkään sitä, mikä koittaa, kun ovet sulkeutuvat. Pelkäänkö vapautta? Varmasti, koska en ymmärrä mitä vapaus on?
Puhelin soi. Työpaikaltani soitetaan. Mielipidettäni halutaan erään hankalan asian ratkaisemiseksi. Kerron, mitä asiasta ajattelen. Suljen puhelimen. Entisen työpaikkani asiat alkavat pyöriä mielessäni. Kuten silloin ennen. Niitä pohtiessa menee koko viikonloppu. Koen työpaikan haasteet edelleen ominani. Haasteita syntyy kun minä en ole tehnyt työtäni ja onnistunut. Minun pitäisi olla siellä ratkomassa asioita. Ja samalla tuo kaikki tuntuu ahdistavalta. Etäiseltä. Vastemieliseltäkin.
Entisellä työnantajallani on pitkä perinne antaa henkilöstölle jouluna jouluherkku-paketti (kinkku tai kalkkuna tai kala-vaihtoehto). Minähän olen edelleen yrityksen palkkalistoilla ja tuo paketti kuuluisi varmasti minullekin. Mutta. Olen saanut potkut tuosta yhteisöstä. Sen perinteet, niin kuin huoletkaan, eivät enää kuulu minulle. Ajatus siitä, että menisi paikan päälle hakemaan joulupakettia, ei houkuttele lainkaan. Tältäkö irti päästäminen tuntuu?