Kiitos potkuista!

Kevätaurinko paistaa energisesti. Ei sitä pohjoisen lapsi näemmä koskaan totu auringon ihanuuteen. Pari päivää pilvistä riittää. Auringon valo on jälleen kuin uuden elämän alku. Life is good kuten kaverillani on tapana todeta.

´Vapaudu vankilasta` – kortti käytetty. Kilpailukieltoni on päättynyt! Piti oikein soittaa juristille ja varmistaa, että olen todellakin ammatillisesti vapaa tekemään mitä haluan. Kyllä olen! Tämä ei välttämättä tarkoita käytännössä mitään, mutta pelkkä vapautumisen fiilis on mahtava. Eipä olisi uskonut, että tällainenkin päivä koittaa. Juhlin vapautumistani työpaikasta, jota rakastin. Löysin laatikostani hopeisen työantajani pinssin – kävin merenrannassa heittämässä sen veteen symboloidakseni menneen jättämistä taakseni.

Lounastapaaminen businesstutun kanssa. Hän tuki minua toden teolla kieriskellessäni potkujeni vanavedessä. Hänellä on kokemusta vastaavasta ja ymmärsi heti millaiseen tunteiden pyörteeseen olin joutumassa. Edellisestä tapaamisestamme on noin vuosi. Tavatessamme hän totesi, että olemukseni on huomattavasti rennompi kuin viimeksi. En ihmettele. Pakko myöntää, että yllättävän koville viimeiset 18k kuukautta on ottanut. Ei olisi uskonut. Irtautuminen työelämästä, omasta identifioitumisestaan jne. Työstä, joka oli minulle kaikki kaikessa! Yrityksessä, jota arvostin ja uskon jatkossakin arvostavani. Kunhan saan hieman lisää etäisyyttä kaikkeen tapahtuneeseen. Minulle selvisi viime viikolla, että olen siellä edelleen persona non grata. Naiivi mieleni oli jo ehtinyt haudata menneet ja valmis unohtamaan. Sitten tapahtui asioita, jotka muistuttivat minulle elämän realiteeteista. Minun tulee oikeasti jättää taakseni tuo jakso elämästäni. En voi palata takaisin arvostamieni työkavereiden luo muistelemaan menneitä. Menestyksiä. Nauramaan toilailuille. Se portti näyttää iäisesti suljetulta. Muistutan itseäni, että oma moka. Toki ehkä rankasti käsitelty mutta peiliin katsomisen paikka joka tapauksessa. Ja nyt siihen peiliin on katsottu riittävästi. On aika mennä eteenpäin. Hyväksyen tosiasiat. Kaikki eivät pidä sinusta Klaus. Ei vaikka kuinka haluaisit toisin. Heillä jokaisella on omat motiivinsa pitää sinuun etäisyyttä, ja tämä sinun on vaan parasta hyväksyä. Vaikka persoonasi taistelee kuinka vastaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä oppi uusia asioita itsestään ja elämästä. Halusi tai ei. Tämä on minulle ison opin paikka. Joka on nieltävä. Fairwell.

Tietoisuus kilpailukiellon päättymisen lähestymisestä oli mielenkiintoinen prosessi. Työelämän viimeiset ajat tulivat uniini. Aamuöisin ahdisti. Tunteita. Antipatioita. Tätä varmasti siivitti hankkimani Panu Luukan mainion uutuusteos ´Tulevaisuuskyvykäs organisaatio`. Luin sen suurta innostusta kokien. Kirja palautti mieleeni tapahtumia työurani ajalta. Myös viimeisten vuosien varrelta, luonnollisesti. Onnistumisia ja opettavaisia epäonnistumisia. Seurauksena vielä yksi ilmeisen pakollinen vaihe surun prosessissani. Kun jo luulin aiheen olleen osaltani loppuun käsitelty. Mutta varmasti hyvä näin. Kulunut aika on kuitenkin kovin lyhyt - ihmisen elämässä. Puolitoista vuotta meni hujauksessa.

Tapasin erään työpsykologin, johon olen tutustunut potkut-blogini kautta. Juttelimme potkut saaneen ihmisen tunteiden psykologiasta. On kuulemma hyvinkin normaalia, että potkut saaneella pyörivät pitkään mielessä ainoastaan negatiiviset assosiaatiot potkut antanutta yhteisöä kohtaan, vaikka sieltä on faktisesti yleensä enemmän positiivisia kuin negatiivisia muistoja. Ihmisen mieli toimii assosiaatioiden kautta. Negatiivisessa tunnetilassa muistaa paremmin negatiivisia asioita. Ne painavat enemmän päätöksenteossa ja vievät enemmän tilaa pääkopasta. Mieli värittyy viimeisimmän kokemuksen mukaan. Negatiivinen tapahtuu automaattisesti, kun taas positiivinen vaatii työtä. Esimerkiksi kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen on hyvä apu tällaisessa tapauksessa. Itseni kohdalla se, että aloin taas nähdä unia työpaikastani kilpailukiellon päättymisen päivämäärän lähestyessä kertoo psykologille sen, että potkut ovat olleet minulle hyvinkin traumaattinen tapahtuma. Tunteet ovat viesti jostakin mistä tietoisen mielen kapea valokiila ei saa kiinni. Aloin kirjata ylös positiivisia työmuistoja viimeisen reilun kahdenkymmenen vuoden ajalta ja niitähän kertyi. Auttoi heti! Suosittelen!

Eräs toinen business tuttava irtautui äskettäin perustamastaan yrityksestä, jonka yli myynyt ja jäänyt sitä kehittämään uuden omistajan palveluksessa. Asiat eivät sitten lopulta menneet odotusten mukaisesti. Niin kuin usein tällaisissa tapauksissa käy. Motiivi jatkaa rapisi eikä vaihtoehtoja lopulta ollut. Sain todeta tuota prosessia etäältä seuraten, että siinä oli samoja elementtejä kuin potkuissa. Tunteita. Pettymystä. Tuttavani ei pitänyt ajatuksiaan vakan alla. Ei ollut tarvetta, ainakaan hänen mielestään. Huomasin pohtivani tätä kaikkea perin pohjin. Minä päätin heti potkut saatuani pitää tunteeni potkut antanutta työnantajaani kohtaan piilossa. Poissa blogistani, julkisuudesta. Koin, että näin oli sovittu ja paperit allekirjoitettu. Pidin sitä hyvänä ratkaisuna. Kukaan ei kostuisi siitä mitään hyvää, jos alkaisin puida pettymystäni, antipatioitani, epäilyitäni yms. mieleni tarinoita julkisesti. Sisälläni pelko siitä, mihin kaikkeen tuollainen purkautuminen saattaisi johtaakaan. Eikä se muuttaisi tapahtunutta eikä tosiasioita miksikään. Saattaisi toki aiheuttaa eipäs-juupas väittelyitä, jotka eivät kiinnosta ketään. Totuuden vääristelyä koska yksi näkee asiat omien linssiensä läpi ja toinen taas toisten linssien. Parempi ettei jauheta koko asiaa sen enempää, ajattelen.

Yleisesti ottaen tuollainen prosessi on yleensä pitkä ja heikomman, vähemmän resursseja omaavan, kannalta täynnä epävarmuutta. Syntyy helposti uusia traumoja. Fiksumpi haudata menneet. Nostan samalla hattua heille, jotka päättävät toisin. Jo heidän itsensä kannalta. Ei jää mitään varjoon. Ponnahtamaan mahdollisesti päivänvaloon vuosienkin kuluttua. Vainoten sitä ennen mielen sopukoissa. Tiedostamattomana. Vain tulevaisuus näyttää käykö minulle näin. Toivottavasti ei! Varsinkin koska en ole lainkaan varma siitä kuka olisi oikeassa, sitten lopulta. Kun se aina riippuu katsojan näkökulmasta. Faktatkin saadaan näissä asioissa käännettyä oman näköisiksi. Ainakin minun mielessäni. Joten se siitä 😊.

MUTTA! Mitä tällainen ratkaisu käytännössä tarkoittaa, minulle? Minä en ole käsitellyt kunnolla tätä puolta potkuistani. Itseni kanssa. Enkä luultavimmin tulekaan käsittelemään. Koska olen valinnut vaieta. Hyvistäkin syistä. Potkujeni syyt jäävät käsittelemättä, kunnolla. Koska niin on sovittu. Koska niin on parempi. Koska näin on tapana. Koska potkut antanut osapuoli koetaan lopulta aina vahvempana ja vain harva ryhtyy taistelemaan oikeuksistaan. On rohkea. Käsittelee asian samalla itsensä kanssa. Avaten suunsa. Ilman suun avaamista asian käsittely on vain yksinpuhelua. Eikä traumoja saa käsiteltyä itsekseen mumisten.

Olen nyt kuitenkin päätynyt sellaiseen loppupäätelmään, että minä olin ennen kaikkea leipiintynyt. Kyllästynyt siihen mitä olin tehnyt lähes 40 vuotta. Syvällä sisimmässäni. Tiedostamatta sitä itse. Tai ainakaan en kyennyt sanomaan sitä ääneen. Ehkä ympäristöni näki ja koki sen selkeämmin. Leipääntymistä seuraa laiskuus. Yritin päästä koko ajan helpommalla. Itselleni ominainen peräänantamattomuus ja terävyys oli hiipunut. Aika siirtyä takavasemmalle olisi ollut jo muutamaa vuotta aiemmin. Tiesinhän minä sen. Mutten ollut tälläkään kertaa vertikaali. Suoraselkäinen. Päättänyt itse lähteä. Koska en halunnut luopua eduistani. Ahneus. Rahanhimo. Oiva aihe terapialle, edelleen. Toki tämäkin on varmasti mielen tarinaa. Faktantarkistus on aika hankalaa. Näillä mennään. Hyväksyn irtisanomiseni perusteet ja sillä hyvä. Kuten myös irtisanomiseni ehdot. Pitkin hampain. Sitä tikulla silmään joka…😉 .

Pari talven kuukautta sujui etelän lämmössä. Liukkaita kelejä karussa. Irti arjesta. Näin sitä voisi kuvata, vaikka eläkeläisenä arki on erilaista. Yritin tehdä elämästäni arkea, palmujen alla. Ei onnistunut. Kaikki ympärilläni olivat enemmän tai vähemmän lomamoodissa, hyvässä ja pahassa. Ei minun arkimoodistani tullut mitään. Ruokavalion kurinalaisuus oli mitä oli. Juomatavoista puhumattakaan. Kirjoittamisesta ei tullut mitään – sisällä ei halunnut olla ja ulkona tietokoneen näytöltä ei näe. Mutta rentoa ja lämmintä. Sitä elämä oli. Ei pyörinyt potkut eikä paljon mikään muukaan mielessä. Näin ollen oli oikein virkistävää palata kotiin ja arkeen.

Olen todennut, että ainakin tässä vaiheessa elämää arki on parasta! Minun arkeni tällä hetkellä koostuu treenaamisesta, pienistä työnkaltaisista projekteista ja kirjoittamisesta. Kun tähän lisää rauhalliset aamut aamujumppineen ja lehden lukuineen, päivä onkin jo täysi.

Fyysisestä kunnosta huolehtiminen on muodostunut elämän suolaksi. Ikääntyessään ihmisen tulee huolehtia jatkuvasta liikkeestä. Minulla se tahtoo mennä aika ajoin yli. Tulee heiluttua liikaa omiin voimiinsa nähden. Uintia, kuntosalia, fysioterapiaa, hieronnassa käymistä. Otin etelästä kotiin tultuani vielä kokeiluun kasvisruokavalion. Vatsa oli ihmeissään ja sen rauhoittamiseksi palasin kuukauden jälkeen hybridiin. Rauhoitti ruoansulatusta. Taisi tulla kerralla liikaa kuitua. Huomasin myös, että kasvista syödessä energian saanti jäi usein liian vähäiseksi. Olo oli kylläinen mutta treenin jälkeen heikotti ja huimasikin. En syönyt tarpeeksi. Kuinka paljon niitä kasviksia oikein pitää itseensä ahtaa?! Kokemus tämäkin 😊.

Kirjoittaminenkin on lähtenyt jälleen käyntiin. Olen alkanut kirjoittaa blogitekstejä eläköitymisestä. Vastaavalla tavalla kuin potkut – blogia. Yhden ihmisen tarinaa ja kannanottoja. Täytyy vielä pohtia julkaisualustaa. Tällä hetkellä vetämässä mahdollisuus julkaista niitä erään aiheeseen vihkiytyneen yrityksen nettisivuilla. Pohdin myös eläköitymisen vaihtoehtoa eli työssä jatkamista. Mitä se olisi. Millaisin ehdoin haluaisin palata, jos se olisi mahdollista. Vai haluaisinko? Ja Panu Luukan ´Tulevaisuuskyvykäs organisaatio`-kirjan uudelleen inspiroimana olen myös kerännyt aineistoa työelämän ja johtamisen kokemuksistani, kirjoittamista varten. Projekteja piisaa ja se on mukavaa 😊.

Pienet työnkaltaiset työprojektit, start-up neuvonantajan tehtävät ja sparraaminen tuovat mielihyvää. Itsensä tarpeelliseksi tuntemisen auvoisuutta. Mielenkiintoinen huomio on myös se, että fyysiset tapaamiset ovat moninkertaisesti energisoivempia kuin verkkotapaamiset. Vaikka verkkotapaamisiin ehti tottua työelämän viimeisten vuosien aikana, niitä ei kaipaa lainkaan. Ihmisten kohtaamisen energia on jotain aivan muuta.

Samalla painin itseni kanssa ylipäätään näiden työn kaltaisten tekemisten osalta. Minä osaan nämä jutut. Koen itseni tarpeelliseksi ja koen mielihyvää. Saan myös pientä lisätuloa. Sekös rauhoittaa. Nostaa itsetuntoani. Mieleni somebody potkii esille pyrkivää anybodya takaisin koloonsa. Somebodyn erottaa anybodysta siitä, että somebody´na olet tyrkyllä. Anybody´na sinut löydetään, jos sille on tarve. Nöyryys! Nyt kun sitten kokee jälleen kerran itsensä jonkin verran somebodyksi, sitä alkaa hääräämään kaikenlaista. Tekemään kauppaakin. Paitsi että ei tullut kauppoja. Harmittaa. Tuttu tunne. Huomaan kuinka nopeasti ajaudun takaisin oravanpyörän hurmokseen. Enkös minä juuri iloinnut siitä, että olin päässyt irti näistä kuvioista. On se kumma. Ei ainakaan tämä yksilö helpolla opi!! No - eteenpäin. Elämä on täynnä epäonnistumisia. Ilman niitä onnistumiset eivät tuntuisi niin makealta.

Maan mainio kielitieteilijä Janne Saarikivi kirjoitti 3.3´24 HS kolumnissaan seuraavasti: ”Jos unelmoi menestyksestä, tarkkailee itseään muiden silmin, unohtaa omat tarpeensa. Ei hän näe toisiakaan, sillä hän on sairaalloisen kiinnostunut siitä, mitä toiset ajattelevat juuri hänestä. Ei ihme, että sana menestys on samaa juurta kuin menetys. Ja hieno ura, jonne menestys meidät johtaa, on sekin alkuaan kapea ja syvä kolo, jossa pääsee vain yhteen suuntaan. Siellä urautuu”. Juuri näin se on omalta osaltani mennyt. Onpa hienoa, että elämä nyt tarjoaa vielä mahdollisuuden kokea jotain muutakin. Ja samalla totean, etten kadu mitään. Se minkä olen kokenut, on pitänyt tapahtua, jotta voi olla tässä.

Nyt, jos koskaan, olisi mahdollista opetella päästämään irti (Yodan neuvo – ”opettele päästämään irti kaikesta, mitä pelkäät menettäväsi”). Voidakseni vapauttaa energiaani johonkin täysin uuteen! Kokea kehittyväni. Mennä eteenpäin. Aloittaa täysin uusi sankarimatka. Avata silmäni ja korvani uusille kutsuille, joka päivä. Vierivä kivi ei sammaloidu.  Mutta – en uskalla. Haluaisin ensin tietää mitä se uusi ja tuntematon voisi olla. Voidakseni vertailla. Se ei taida olla homman idea?! Olen niin kärsimätön. En malta odottaa jotain uutta tulevaksi ja siksi pitäydyn tutussa ja turvallisessa. Varmaan aika monet toimivat juuri näin. Mieli sinkoilee edestakaisin. Ei osaa päättää. Olla vertikaali. Niin kuin maskuliinin tulisi olla. Vahva tukipilari. Olla olemassa sitä ja heitä varten, jotka minua tarvitsevat. Luottaa siihen, että se ilmaantuu, kun on aika. Ja jos ei ilmaannu, sekään ei ole niin vakavaa. Elämä ei ole ongelma, joka pitää ratkaista. Ota iisisti. Pohdi vähemmän. Helppoa siinä on viisastella ja antaa neuvoja,ajattelen. Miten käytännössä? Oletko itse kokeillut päästää irti kaikesta mistä haluaa pitää kiinni? Aivan! Ei niin helppoa!!

Puuh tätä ihmisen mieltä. Mikä ylipäätään on totta. Nämäkin mieleni jupinat ovat vain tarinoita. Minun tulisi olla mieleni herra, se vertikaali. Sen sijaan että annan mielen tarinoiden viedä minua kuin metrihalkoa. Tällaista se lienee, kun oppii tuntemaan itseään paremmin. Olisiko vaan ollut helpompaa olla vähän vähemmän tietoinen? Kyllä! Nyt on myöhäistä, joten eteenpäin.

Onnenpotku - Sanottakoon se nyt vielä kerran ääneen! Se on ajatukseni potkuistani. Ollut jo jonkin aikaa. Olen alkanut oivaltaa tämän sinällään ahdistavan kokemuksen tuomia mahdollisuuksia. Vien silloin tällöin itseni ajatuksissani takaisin työelämäni oravanpyörään ja kuulostelen tuntemuksiani. Ahdistus nousee päällimmäiseksi. Jaksaminenkin. En olisi jaksanut. Olisin kuluttanut itseni puhki tunnollisuudellani ja tavoitteellisuudellani. Kunnianhimollani. Kärsisin nykyisessä haastavassa business-ilmastossa. Menestystä on vaikea saavuttaa. Ei – nyt on nuorempien kykyjen aika juosta pyörässä. Ja minun laskea irti.

KIITOS POTKUISTA!