Kyllä tämä tästä!😊

100 viikkoa. Lähes 2 vuotta. Potkuistani on aikaa. Aika tekee tehtävänsä! Virstanpylväs?

Trauma tuntuu hellittäneen. Potkut eivät ole enää osa minua. Sisäistä minääni. Ulkoisesta puhumattakaan. Omasta mielestäni. Ja silti! Vieläkin. Ennen kaikkea unissa. Tulee kelattua kaikenlaista potkuihin liittyvää. Sitkein muistuttaja on egoni. Minäni tarinat. Jotka eivät ole totta. Joiden ´herraksi` olen yrittänyt opetella. Hallitsemaan sisäistä meluani. Tämä lienee elämänikäinen projekti 😊.

Ilman tätä blogia voisi hyvinkin olla niin, että potkut olisivat jo unohtuneet. Olen sitoutunut, itselleni, viemään tätä eräänlaista autoetnografista tutkimusprojektiani eteenpäin, niin kauan kuin se tuntuu tarpeelliselta. Tavoitteena luoda kuvaus yhden henkilön matkasta shokista ja kieltämisestä hyväksyntään ja integroitumiseen (Kubler-Ross´n Muutos-käyrä). Prosessin aiheuttamien muutosten kautta uudistuneeseen yksilöön.

Teen konsultointia edellisen työni toimialaan liittyen. Paneutuessani toimialan saloihin huomaan heti, että edellinen elämäni hiipii uniini. Eräänlaista siedättämistäkö? Ehkä. Häpeän tunteen olen ilmeisimmin onnistunut käsittelemään koska se ei enää pyri pintaan. Ei ole tehnyt sitä pitkään aikaan. Onko se täysin poissa vai piilossa, koteloituneena syvälle sisimpääni? Mieleni varjoihin. Pois aktiivisesta mielestä. Ratkaisemattomana traumana. Niitä on siellä varastossa enemmänkin. Unohdettuina. Inhimillistä.

Uskon että olen onnistumassa tavoitteessani käsitellä läpikotaisesti itseäni kohdannut henkinen murros. Edes kerran elämässä. Tämän blogin merkitys potkuistani aiheutuneen traumani käsittelyssä on ollut merkittävä. Se, että blogillani on ollut lukijoita (unique visitors tällä hetkellä keskimäärin 3/pvä), on tuottanut suurta iloa ja nöyryyttä. Ihmisiä, joita kirjoitukseni on auttanut ymmärtämään, etteivät he ole yksin omien kokemustensa ja tunteittensa kanssa. Tuntuu hyvältä, jos voi olla jollekin avuksi. Minua on auttanut moni.

Ajatuksen potkut.com blogin kirjoittamisesta kirjaksi olen haudannut. Koko homma pitäisi kirjoittaa uudelleen. Kokonaisuutena. Niin kuin kirjoja kirjoitetaan. En löydä motiivia ryhtyä niin haastavaan tehtävään. Enkä kustantajaakaan joka näkisi projektissa potentiaalia. Omakustanne ei kiinnosta. Liian hankalaa. Antaa olla. En taida luottaa kykyihini. Ehkä taltioin kirjoittamani pdf´ksi ja etsin jonkun saitin, jossa sitä voisi jakaa halukkaille. Ehdotuksia vastaanotetaan. Tai sitten vaan totean, että tämä oli oman aikakautensa juttu ja nyt eteenpäin. Seuraava aikakausi löytäköön uuden potkujen pohtijan 😊.

Liika on liikaa! Olen itsetutkiskeluun taipuvainen, kuten lienee käynyt selväksi. En tahdo onnistua päästämään irti, kun kerran on vauhtiin päästy. Tiedostan tämän hyvinkin konkreettisesti. Olisi mukava päästä jatkamaan elämää vähän vähemmän pohtien. Mistä sitä ihminen tietää, että suruprosessi on päättymässä? Ettei jäisi vellomaan! Asian ääneen sanomisesta tämäkin alkanee. Onkohan tämä yksinkertaisesti selkeä päätösasia? Päättää vain yksinkertaisesti lopettaa, vaikkapa pohtimisen. Helpommin sanottu kuin tehty. Ihmisen mieli – puuh! Näin se heittelee ja yksilö kehittyy, päivä päivältä. Kaksi askelta eteen, yksi taakse.

Olen pohtinut seuraavaa sankarimatkaani (https://www.jcf.org/learn/joseph-campbell-heros-journey   / http://www.luxonia.com/viestit/110-lissa-rankin/5542-21122015-oman-kutsumuksensa-loeytaemisen-sankarimatka?print=1). Se lienee jo alkanut vaikken tätä tiedosta. Selitän itselleni, että nyt on aika tehdä jotain aivan muuta. Uutta. Ennen kokematonta. Kohtalo on järjestänyt minulle tähän mahdollisuuden. Vapaata stressitöntä aikaa yllin kyllin. Irtautuminen asioista, jotka ovat määrittäneeet minut viimeiset neljäkymmentä vuotta. Odotan, että tämä ´uusi` ilmaantuu elämääni. Hiipii osaksi minua. Ilman että minulla on harmaintakaan aavistusta siitä mitä se voisi olla?

Kilpailukieltoni päättyi huhtikuun´24 alussa ja aktivoiduin. Aiempien start-up-neuvonantaja- ja sparraus hommien lisäksi minulle on tarjoutunut muutamakin entiseen työelämääni liittyvä projekti. Ne vievät mukanaan. Vaikka tarkoitus oli jättää tuo elämä taakse. Ajattelen, että kait sitä voi uutta odotellessa tehdä itselle tuttuja juttuja alta pois. Tiedostaen, että uusi ei varmaankaan saa tilaa vanhan dominoidessa. Osaan nuo asiat. Voin olla toisille avuksi. Saan henkistä ’polttoainetta` työskentelyni tuottamasta arvostuksesta. Ja kaiken lisäksi minulle maksetaan. Selostaessani dilemmaani eräälle tutulle hän tokaisi, että eikös tuo ole juuri oikea tapa elää eläkeläisyyttä. Duunin kaltaisia juttuja sopivassa määrin. Ei kiirettä. Ei tulosvastuita. Aikaa huolehtia itsestään ja harrastaa. Tämä(kö) on sitä uutta?

Itseänsä paremmin ymmärtämään oppiminen ei ole aina hauskaa. Etsiminen johtaa löytämään asioita, joilta egosi on suojannut mieltäsi kaikki nämä vuodet. Positiiviset jutut pullahtavat pintaan, tietoisuuteen, kun taas vähemmän houkuttelevat asiat vaipuvat varjoihin. Jäävät käsittelemättä. Eivät katoa. Ovat mielesi syövereissä piilossa. Vaivaavat. Ahdistavat. Ilman että useinkaan ymmärrät miksi. Tai edes tiedostat niiden olemassaoloa. Vain murto-osa mielestämme on aktiivisessa tietoisuudessamme. Syvemmälle mielen sopukoihin pääseminen vaatii määrätietoista työtä ja aikaa. Yleensä myös jonkin isomman kriisin, joka laukaisee syvemmälle sukeltamisen tarpeen.

Ymmärrykseni sille, että ihmiset valitsevat olla lähtemättä itsetutkiskelun matkalle, on kokemuksen myötä lisääntynyt. Matkalle lähteneen on myöhäistä katua. Tapahtunutta ei saa tapahtumattomaksi. Tietoisuus lisääntyy. Jos lopettaa etsimisen, valtaa vaillinaisuuden tunne. Keskeneräisyys. Tuskassa vellominen. Tähän ei halua jäädä. Täytyy vaan luottaa, että etsiminen tuottaa lopulta myös mieluisia tuloksia. Että kaiken mielen kuonan alta löytyy seesteisyys ja rauha. Persoonan anybodyna (ja lopulta nobodyna - viimeistään viimeisellä leposijalla, yksinäisyydessä)?

Tavoitteeni persoonani kehittämisestä somebodysta anybodiksi ei etene. Nöyryys ja vaatimattomuus on vaikea laji. Juuri kun luulen hieman edenneeni, huomaan hakevani ympäristön huomiota ja arvostusta. Egoni polttoainetta. No, myönnettäköön että jo tämän tiedostaminen, myöntämisestä puhumattakaan, on minun tapauksessani edistymistä 😉.

Luin taannoin Tommy Hellstenin kirjan `Virtahepo olohuoneessa´. Ties kuinka monennen kerran. Kirja käsittelee läheisriippuvuutta. Tällä lukemiskerralla läheisriippuvuus aukesi minulle aivan uudella tavalla. Suljemme jostain ulkoisesta syystä itsemme ja lapsenomaisuutemme ulos tietoisuudestamme. Emme ole saaneet lapsuudessamme tarvitsemaamme peilausta ja sisäinen lapsemme jää osittain syntymättä joutuessamme syystä tai toisesta ´syväjäädyttämään` osan persoonaamme selvitäksemme hengissä traumaattisesta kokemuksesta. Näin on käytännössä tapahtunut lähes jokaiselle meistä. Emme ole lapsena kyenneet peilauksen puutteessa käsittelemään tunteitamme jossain traumaattisessa tilanteessa ja tunteet ovat jääneet sisällemme ilman että olemme olleet tästä tietoisia. Peilausta tarvitsemme vanhemmiltamme ja/tai kasvattajiltamme, jotka syystä tai toisesta eivät ole sitä meille kyenneet antamaan. Kukaan ei ole täydellinen! Jokainen vanhempi on tässä mielessä vaillinainen. Lapsen tiedostamattomat tunteet hallitsevat ja vaikuttavat suuresti lapsen elämään eikä näiden vaikutus lakkaa aikuisenaankaan. Siirrämme traumamme omille lapsillemme, tiedostamattamme. Tätä Hellsten kutsuu läheisriippuvuudeksi.

Läheisriippuvuus on sairaus tai sairauden kaltainen tila, joka syntyy, kun ihminen elää jonkin hyvin voimakkaan ilmiön läheisyydessä eikä kykene käsittelemään tätä ilmiötä persoonallisuudessaan vaan sopeutuu sen olemassaoloon. Esim alkoholistiperheessä eläminen aiheuttaa useinmiten läheisriippuvuutta.

Ulkoa ohjautuminen on läheisriippuvaisen persoonan keskeisimpiä piirteitä. Ihminen on oppinut sopeutumaan johonkin itsensä ulkopuolella olevaan sen sijaan, että hän ohjautuisi ajatuksistaan ja tarpeistaan käsin. Tällainen ihminen vaistoaa hyvin ympäristössä olevat tarpeet ja tunteet. Ja pyrkii tyydyttämään ne.

Kontrolloimisen tarve on toinen keskeinen läheisriippuvuuteen liittyvä asia. Läheisriippuvuutta sairastavalla on pakonomainen tarve kontrolloida omia tunteitaan, toisia ihmisiä ja yleensä elämää. Tällaisen ihmisen turvallisuuden tarve ei ole ehkä saanut tarvitsemaansa peilausta lapsuudessa. Niinpä ihminen hankkii itselleen turvallisuuden tunteen kontrolloimalla kaikkea ympärillään.

Kontrolloivat ihmiset hakeutuvat usein johtotehtäviin. Niissä tehtävissä heillä on valta hallita ympäristöään. Ihminen on sairastunut vahvuuteen. Hän arvostaa lineaarista ajattelua. Tieto ja rationaalinen ajattelu ovat vallalla. Vain järjellä perusteltavissa on hyväksyttävää. Tieto ja osaaminen salpaavat omat tunteet, luovuuden ja intuition.

Tunnistan Hellstenin teksteistä itseni. Elämäni oravanpyörässä. Johtajana minullakin oli auktoriteetti, jota aika ajoin jopa pelkäsin. Pomoni. Halusin tyydyttää hänen tarpeensa. Muuten elämäni luhistuisi. Mikä sitten tavallaan tapahtuikin potkujen myötä. Ja herätti minut etsimään itseäni – toki tämä oli alkanut jo joitain vuosia aiemmin. Enemmän tai vähemmän tiedostamattani miksi. Nyt olen alkanut ymmärtää itseäni entistä selkeämmin. Olenko läheisriippuvainen? Haen siihen syitä. Lapsuudestani. En muista siitä juuri mitään. Se ihmetyttää minua. Miksi en muista? Kokemukseni vanhemmistani, varsinkin äidistäni, on rakastava, lämmin, hellä, huolehtivainen, salliva ja läheinen. Isäni taasen oli äkkipikainen. Epävarma. Ankara. Tarvitseva. Hyväksyntää kaipaava. Kuten minäkin, ainakin syvimmiltäni. Jotain lapsuuteni peilauksessa lienee häiriintynyt ja johtanut persoonani osittaiseen jakautumiseen. Perheessämme ei ollut alkoholiongelmaa. Jotain muuta? Minulle on syntynyt valeminä todellisen minäni rinnalle. Luulen? Isäsuhdeko? Isoisäni oli mukana kolmessa sodassa. Sen on täytynyt jättää jälkensä isääni. Ja varmasti myös minuun sukupolvien siirtyvänä perintönä. Tiedostaminen tuntuu vapauttavalta. Onko Oivallukseni totta vai jälleen kerran mielen tarina. Epävarmuus.

Mieleni varjoista pyrkii usein esille epäonnistumisen ja auktoriteetin pelko. Se taitaa olla varjojen laatikkoni päällimmäisenä. Olen arvostuksen kalastaja. En mikään mato-onkija vaan ennemminkin verkkokalastaja. On hämmentävää huomata, että vaikka nykyisessä elämäntilanteessani en ole pakotettu tekemään mitään, en vastuussa mistään merkittävästä, ja vapaa poistumaan takavasemmalle heti kun haluan. Silti nämä etenkin työelämästä tutut tunteet nousevat usein pintaan. Tunnistan ja tunnustan ne nykyisin aiempaa vahvemmin. Pohdin esim. kuumeisesti mitä henkilö, jota sparraan, ajattelee. Onko hän tyytyväinen? Tuotanko arvoa? Kuten aiemmin oman esimiehen kanssa, asiakkaiden, johdettavien jne. Epävarmuus itsestä. Ymmärrän näiden tunteiden kuuluvan oleellisesti persoonaani. Mieleni varjoja. Epätäydellisyyttä. Ne kummittelevat elämäni sosiaalisissa suhteissani. Osana persoonaani - eroon ei pääse! Ainakaan helpolla. Varjot voi yrittää peittää, ja niinhän me ihmiset toimimme. Emme ole täysin omia itseämme, koska se on kiusallista (nytkin pohdin, että mikä minä olen tässä tällaista julistamaan? Mitähän jengi minusta pohtii tätä lukiessaan?). Tulkitsemme ympäristön odotuksia ja yritämme sopeutua niihin. Ymmärtämättä, että nämäkin ovat vain mielemme tarinoita vailla totuutta. Koen tällaisen ajattelun jopa vahvistuneen iän myötä. Oletin käyvän toisin. Että vanheneminen jotenkin tasoittaisi mielen kuohuja. Ei ainakaan vielä!

Kaiken kaikkiaan mahtavia oivalluksia. Jälleen kerran koen kiitollisuutta siitä, että elämä ohjasi minut ulos edellisestä kuplastani ja antoi mahdollisuuden tutkia itseäni entistä syvemmin. Työelämän oravanpyörässä minulle ei ollut resursseja tällaiseen. Ja samalla, kuten jo totesin, alan kaivata pohtimisesta vapaata elämää.

Entä mitä minulle sitten oikeasti kuuluu? Lähes kaksi vuotta potkujen jälkeen. Kiitos hyvää! Itse asiassa oikeinkin hyvää. Eläkkeellä olen ollut virallisesti lähes vuoden. Olen oppinut nauttimaan nykyisestä elämästäni. Kiireettömyydestä. Huolettomuudesta. Fyysisestä hyvinvoinnista. Mahdollisuudesta voida itse säätää levon määrää. Henkisestä hyvinvoinnista opittuani itsestäni aimo annoksen lisää. Arvon, merkityksen ja oman identifikaation hakemista uudessa elämäntilanteessa.

Ikäni pelasti minut. Jos olisin ollut nuorempi potkut saadessani, olisin kokenut taloudellista ´pakkoa` hakeutua takaisin työelämään. Olisin pitänyt kiinni oravanpyörästä enkä olisi antanut itselleni tilaa kasvattaa tietoisuuttani. Minun resursseillani se ei ollut mahdollista. Duunin oravanpyörä vei kaiken tarmoni. En olisi ryhtynyt tällaisen blogin kirjoittamiseen. Auktoriteettien pelossa en olisi uskaltanut. Olisin pelännyt leimautumista. Arvostuksen menettämistä. Nyt kävi näin. Karma?

Päivieni määrittävimmäksi tekijäksi on muodostunut liikkuminen. Olen raajarikko ja se asettaa haasteita. Joistakin lempiharrastuksista on jo joutunut luopumaan ja liikuntahaasteiden lisääntyessä lisää luopumisia on edessä. Ikä ja aika tekevät tehtäväänsä. Vaikka kuinka pistää kampoihin, kroppa ei nuorru. Mielen voi sitä vastoin pitää nuorena ja se onkin oleellista! `Do not let the old man in´ tokaisi vaihto-oppilasveljeni taannoin Suomessa käydessään. Kuinka oikeassa hän onkaan. Hän kiinnitti huomiota siihen, että minä olin alkanut referoimaan itsestäni vanhempana miehenä. Vaikken sitä mieleltäni olekaan. Omasta mielestäni. Kehon krempat olivat ilmeisesti alkaneet verottaa mieleni virkeyttä. Tällainen pitää lopettaa välittömästi. Kiitos Eric! Love you!!

Liikunnan lisäksi päiväni täyttyvät pohtimisesta, sosiaalisten kontaktien ilosta, nuorten elämän seuraamisesta sekä, kuten jo kerroin, muutamista työn kaltaisista tehtävistä pyrkiessäni auttamaan muita menestymään. Näistä tehtävistä saatu tulo ei ole merkittävä, ja samalla se on. Ei taloudellisessa mielessä vaan arvostuksen osoituksena. Kokemuksellani on arvoa. Joku sanoi minulle piankin potkujen saamisen jälkeen, että älä ala pro-bono touhuun. Jos jaat kokemustasi ilmaiseksi, sitä vastaanottavat eivät osaa arvostaa saamaansa. Tällä kokemuksella allekirjoitan tuon viisauden.

Luopuminen kuuluu elämään. Ikääntyessä enenevässä määrin. Se on ihan ok. Eläkkeelle ei jäädä hetken mielijohteesta. Joku on tämänkin miettinyt. Jaksaminen hiipuu ja jäljellä oleva energia tulee käyttää itseensä. Nuoremmat ottavat ohjat. Minun on aika olla kiitollinen kaikesta koetusta ja antaa itselleni täysi mahdollisuus nauttia saavutetusta. Kertyneestä elämänkokemuksesta. Viisaudestakin. Olla ylpeä itsestäni. Jakaa kokemustani ja iloani sitä tarvitseville. Kasvaa anybodyksi? Ja samalla luopua. Hyväksyä se osana tätä elämänvaihetta. Luottaa siihen, että luopuessaan jostakin tilalle tulee jotain uutta.

Ei pidä ymmärtää tätä niin, että olisin sinut luopumisen kanssa. En mitenkään. Kiukuttaa välillä aivan hitosti. Nivelrikko polvessa kertoi äskettäin olemassaolostaan. Lempiharrastuksiini kuuluvan golfin kiertoliike, se vähäinen mihin enää pystyn, ei ole hyväksi. Polvi kipeytyy ja siihen kertyy nestettä. Ärräpäitä. Lisää polvitukia ja hammasta purren kentälle. Siellä ne kaveritkin ovat. Vaan ei auta. Polvet eivät parane sisulla. Muutama syvä henkäys. Hyväksy realiteetit. Säilytä mielesi rauha. Eivät asiasi niin huonosti ole. Monella on huonommin. Kyllä tähän jokin ratkaisu löytyy – aloitan uuden golflajin harrastamisen. Kehittelin mielessäni ns lähipeli-golfin. En lyö lainkaan ns pitkiä lyöntejä, jotka vaativat fyysisesti enemmän. Ajelen golfautolla ja turisen kanssapelaajien kanssa. Ihailen heidän lyöntejään. Pudotan oman pallon kenttään tullessamme n 50 metrin päähän viheriöstä ja pelaan siitä eteenpäin. Lähestymislyönti puolittaisella svingillä. Ja sitten puttaamaan (edellyttäen, että lähestymislyönti onnistui😊).

Kokeilin em pelimuotoa yhden kierroksen verran – ei ollut kivaa. Menin seuraavan lääkärin luo. Hän rauhoitteli. Tee mitä haluat ja mihin pystyt. Nivelrikko toki kiusaa. Mutta ei siellä polvessa muuta ole rikki. Eikä se pahene. Et tarvitse polvitukia. Ennemminkin särkylääkettä. Näillä eväin polvituet jäivät pois ja särkylääkkeet tulivat tilalle – golfkierroksen ajaksi. Toimii! Ensimmäinen kierros uusilla ´eväillä` ja pelasin oman ennätykseni.

Kyllä se siitä!!!