Kuudeskymmenes viides viikko - Life is Good!

Tämä kirjoitus piti julkaista heti vuoden 23/24 vaihteessa mutta olen ollut niin kiireinen, etten ole ehtinyt kirjoittaa😊!

Mitä? Eihän tämän näin pitänyt mennä!! Menee kuitenkin!!! Eläkeläisen aika ei näemmä tule pitkäksi. Olen Espanjassa Helsingin liukkaita paossa. Arkea täällä. Mukavaa ajanviettoa hyvässä seurassa. Hyvää ruokaa ja juomaa. Pitkiä yöunia! Ulkoilua. Liikuntaa. Ja erilaisissa palavereissa istumista Zoomin ja Teamsin sekä puhelimen välityksellä. Advisor rooli on aktiivinen. Ja minä pidän siitä. Nautin kun saan ja voin olla avuksi! Sellaisen päivän jälkeen olo on lähes euforinen. Merkityksellisyys!

Mahtavaa.

Haen sopivaa sanaa kuvaamaan tunnelmiani. Asennettani elämään. Näinä aikoina. Ei vaan juuri nyt, tällä hetkellä. Auringon noustessa horisontissa. Kun potkuistani on kulunut vuosi ja kolme kuukautta. Vuosi on vaihtunut. Lomalla perheen kanssa, joka toki osaltaan edesauttaa hyvän fiiliksen kanssa.

Ei siis täydellistä mutta selkeästi paremmin kuin muutamaan vuoteen. Täydellistä ei minun luonteellani varmaan koskaan voikaan saavuttaa. Hetkittäin kyllä muttei pysyvästi. Kait sekin on hyväksyttävä, vaikka onkin rasittava piirre. Oma luonne!

Mikä on mahtavaa?

Se, ettei enää vello henkisessä tuskassa. Kubler-Ross´n Muutoskäyrällä en ole valahtanut takaisin masennustilaan enää aikoihin. Löydän itseni lähinnä kulkemasta edestakaisin Decission  ja Integration tasojen välillä (ks esim. https://cleverism.com/understanding-kubler-ross-change-curve/ ). Elämä näkee enemmän mahdollisuuksia kuin haasteita ja uusi Klaus on alkanut muotoutua.

Olen levollinen. Olen muuttunut. En välttämättä ota enää kantaa ihan jokaiseen asiaan. Olen oppinut tarkkailemaan reagoimisen sijaan – ainakin silloin tällöin. Annan enenevässä määrin elämäni edetä omalla painollaan.  Prosessi on edelleen kesken, sen tunnen selkeästi. Se vie sen ajan kuin se vie. Eikä valmista tule koskaan. Hyvä niin! Hyväksytään!

Pidän uudesta elämästäni yhä enemmän ja enemmän.

Keskeistä lienee se, että potkujen ajatteleminen ei enää vie tuntoja alas. Tila on henkisesti hyväksytty. Pystyn käsittelemään tapahtunutta analyyttisesti pitäen tunteet taka-alalla. Kykenen jopa löytämään oppeja tapahtuneesta ja näkemistäni syistä potkujen takana. Käsitykseni mm johtajuudesta ja johtamisesta on kehittynyt kuluneen reilun vuoden aikana. Jos joutuisin nyt keskisuuren organisaation johtajaksi, johtamiseni ei olisi enää samanlaista. Pidän tätä hyvänä kehityksenä.

En ole katkera, edelleenkään. Hetkittäin niitä tuntoja on ilmennyt, mutta pääosin ei. Toki on ihmisiä, joiden kanssa samaan tilaan joutuminen saattaisi olla ainakin aluksi hankalaa, ja se lienee luonnollista.

Yksi asia on kuitenkin edelleen jotenkin väärässä asennossa. Muistot! Kun mietin kaikkia elämäni työpaikkoja, hauskat positiiviset muistot ovat päällimmäisenä. Onnistumiset. Vaikka haasteitakin ja vaikeita paikkoja on ollut. Näin ihmisen mieli toimii. Aika kultaa muistot. Mikä on mielestäni lohduttavaa!

Näin siis minullakin, paitsi viimeisimmän työpaikkani osalta. Vietin siellä yli puolet työelämästäni. Matkalle mahtui enemmän iloa ja onnistumisia kuin mieltä raastavia haasteita ja epäonnistumisia. Ja silti jälkimmäiset valtaavat edelleen alaa mielessäni. Tämä lienee myös luonnollista. Liittyen surun prosessiin. Olen joutunut oikein listaamaan onnistumisia vakuuttaakseni itseni siitä, että niitä oli! Ja olihan niitä. Työelämän opit onnistumisista ja ennen kaikkea epäonnistumisista olisivat varmasti oman bloginsa ansaitseva kokonaisuus. Jospa vaikka…!

Syyllisyys – aika.

Koin pitkään syyllisyyttä potkuistani. Ja kaikesta niihin johtaneista tapahtumista. Syystäkin. Kun yrityksessä homma ei toimi, toimitusjohtaja on päävastuullinen. Aina. Nyt tämä oman suruprosessini keskeinen elementti on alkanut väistyä taka-alalle. Ymmärrän, että elämä jatkuu enkä voi osaltani mennä eteenpäin jos tunnen jatkuvasti syyllisyyttä. Syyllisyys ei kuulu kehittyvään minääni. Oppiminen taas kyllä. Opiksi voin ottaa mutta tapahtuneita en voi muuttaa. Aika tekee tehtävänsä. Siksi sanotaankin, että suru ei lähde kuin suremalla. Antamalla sille sen ajan, jonka se vaatii. Olemalla välittämättä ympäristön kehotuksista unohtaa tapahtunut – sitä kun ei ihminen pysty itselleen tekemään. Vaikka kuinka päättäisi niin alitajunta tekee tehtävänsä.

Mielenkiintoinen psykologinen ilmiö kohdallani on vieraantuminen työelämän kuplasta. Kasvava kyynisyys. Onko kyseessä jonkinlainen itsesuojelureaktio? Liittynee itselleni samaan aikaan tapahtuvaan eläköitymiseen. Se on oma suruprosessinsa, kun alkaa ymmärtämään, että ei ole enää parasta A-ryhmää liike-elämän silmissä. Parasta ennen päivämäärä meni jo. Työmahdollisuuksia ei ole valittavaksi asti. Mieli alkaa rejektoida työelämää. Jäin virallisesti eläkkeelle 1.10.2023. Ihmettelen yhä enemmän ja enemmän sitä, kuinka ihmiset käyttäytyvät työelämän oravanpyörässä. Kuinka minä itse olen käyttäytynyt. Siinä viitekehyksessä, jossa työelämääni etenkin viime vuosina elin. Toki ymmärrän, että joukkoon pitää kuulua. Kun kaikki toimivat samalla tavoin, on vaikeata pärjätä, jos erottuu liiaksi. Mutta silti!

Minä elin yli kaksi vuosikymmentä mm selittäen, että yksi keskeinen menestymisen resepti liike-elämässä on osata viestiä tarjoamastaan ja tehdä se median välityksellä. Olinhan ulkomainoskauppias. Uskoin tähän itsekin. Todellakin! Huomioimatta, että valtaosalle ihmisistä median ja yleensäkin viestinnän lainalaisuudet ovat täyttä hebreaa. Eivätkä he edes halua ymmärtää niitä. Ei ole oleellista heidän elämänsä onnen kannalta.

Ja näin se toimii liike-elämän toimialasta toiseen. Mene nyt esim LinkedIn´iin ja ala lukea ihmisten postauksia yrittäen samalla miettiä lukemaasi ns ulkopuolisen silmin. Aikamoista. Ja parasta kaikesta on se, että meistä useimmat uskomme aidosti sen mitä kirjoitamme someen. Harva meistä ajattelee, että tämä nyt on tällaista soopaa mutta oravanpyörän ehdoilla täytyy elää pärjätäkseen, joten pyöräytänpä nyt tällaisen tekstin. Internet on tätä täynnä ja niinpä tekoälyn kielimallit kaikkivoipaisuudessaan suoltavat meille samaa tarinaa. Samaa ulos kuin sinne on syötetty sisään. Ja ei siinä mitään – jos kaikki uskovat samaan mantraan niin hyvä niin. Siitä se kupla muodostuu.

Jos nyt kuitenkin sallitaan hetken kriittinen tarkastelu kaikkeen liike-elämän eetoksen sisältöön, ja mietitään sitä kokonaisuuden kannalta. Esim kuinka kestävää se on elinympäristömme näkökulmasta. Ei vaikuta aina ihan täyspäiseltä puuhalta. Paitsi ettei sitä näe, kun on siellä kaiken keskellä. Eikä edes halua nähdä. Sen lauluja laulat jonka… . Minä väitän tietäväni mistä puhun. Olin aika ajoin jopa taitava tässä kaikessa 😉.

Intergroitumiseni uudeksi minuksi on kaikesta päätellen meneillään. Eläköitymisellä lienee tähän kokonaisuuteen suuri vaikutus. Tottua uuteen tapaan elää. Elämään, jossa velvoitteita on vähemmän. Kiirettä ei nimeksikään, kunhan pitää huolen, ettei sellaista pääse syntymään. Pohdin, että tarvitsenko ylipäätään kalenteria. Superegoni ei tietenkään pidä tästä.

Kun arki vuodenvaihteen jälkeen taas alkoi, mieleni oli levoton. Superegoni on sitä mieltä, että pitäisi aktivoitua. Se ei tahdo millään hyväksyä uutta elämänjärjestystäni. Elää alhaisen toimeliaisuuden elämää ja olla siihen tyytyväinen. Antaa lupa itselleen nauttia – tästäkin. Tähänkin tottuminen vaatii sen ajan minkä se vaatii. Tottuminen. Uuteen.

Tosin en ole lainkaan vakuuttunut, että nykyisen kaltainen tapa elää arkeani on pysyvä. Lopullinen. Luen parhaillaan Garcian ja Miralleksen Ikigai´ta. Opasta pitkän ja hyvän elämän elämiseen. Keskeisenä viestinä se, että pitää olla aktiivinen ja rasittaa aivojaan. Elää tavoitteellista elämää. Voidakseen olla tasapainoinen. Yksi elämänopas muiden joukossa?! Noinhan minä olen elänyt viimeiset 45 vuotta elämästäni ja hyvin on mennyt. Ajattelen että ainoa osaamani tapa olla aktiivinen ja rasittaa aivojaan liittyy työelämän aktiivisuuteen. Nyt haluaisin opetella ymmärtämään muunkinlaista tapaa elää elämäänsä. Kun kerran on tällainen mahtava mahdollisuus tarjoutunut. Ilman potkujani olisin varmasti yrittänyt sinnitellä työroolissani mahdollisimman pitkään. Persona asemani tuomalle arvostukselle (toki kuvittelin arvostuksen liittyvän myös tapaani toimia sekä persoonaani mutta ainakaan kaikissa tapauksissa näin ei tainnut ollakaan asian laita 😊). Ja ahneena hyvälle ansiotasolle – myönnetään nyt vielä kerran. Kaiken hurskastelun jälkeen. Rahalla näyttää olleen ymmärrystäni suurempi merkitys työmotivaatiolleni.

Edellä viittaamani mahtava mahdollisuus on käyttää viimeinen kolmannes/neljännes elämästäni toisin. Ensimmäinen meni nuoruuden ja opiskelun merkeissä. Se oli varsinkin jälkeenpäin ajatellen ihan parasta aikaa. Työelämä ruuhkavuosineen on jättänyt kokonaisuutena hyvinkin onnellisen leiman minääni. Kaikesta hässäkästä avioeroineen jne huolimatta. Koen syntyneeni onnellisten tähtien alla. Tämä kaikki on hyvä pohja katsoa elämää vielä uudenlaisesta perspektiivistä. Sen sijaan, että yrittäisin venyttää edellistä vaihetta mahdollisimman pitkälle. Jossa motiivina on ympäristön arvostus ja ansainta. Olisiko korkea aika opetella päästämään irti. Yodan oppeja noudattaen.

Nyt haen rakennuspalikoita tälle seuraavalle etapille. Toistaiseksi tunnistettuina elementteinä hyvän tekeminen, auttaminen, terveys ja elinvoimaisuus, perhe, ystävät, rakkaus, kiireettömyys. Kirjoittaminenkin! Entä tavoitteellisuus? hmmm? Onko vastakohtana päivä kerrallaan? Katsoa mitä elämä tuo tullessaan.

Katsoessani ympärilleni, laajaa tuttavapiiriäni, olen ymmärtävinäni, että sieltä en välttämättä saa paljoa vertaistukea. Tulkitsen havaintojani niin että valtaosa pyrkii venyttämään työelämää, tavoin jos toisinkin, mahdollisimman pitkälle. En löydä montaa yksilöä esim kertomassa olevansa eläkkeellä. NED (Non Executive Director), yrittäjä tms on mieluummin statuksena. Ikigain oppeja? Hyvä niin. Jokainen omaansa. En sano ollenkaan, että minun tapani ajatella on oikea. Varsinkaan kun irtautuminen totutusta on henkisesti niin vaikeata. Ellei peräti mahdotonta. Ja juuri siksi haluan kulkea tätä polkua. Yrittää löytää jotain täysin uutta. Uteliaana. Never do the obvious! Samalla vaalien pyrkimystäni kehittyä somebodysta anybodyksi (Kundaliinijoogan buddhalaislähtöisiä ajatuksia - you have to be somebody in order to become anybody on your path to be nobody. Olet nobody viimeistään kuolinvuoteellasi viimeisten henkäysten ollessa käsillä. Viimeistään silloin olet yksin). Anybody osaa rakastaa ja arvostaa itseään, nöyrästi, eikä tarvitse onnellisuuteensa ympäristön arvostusta. Minä olen kyllä vielä siinä vaiheessa, jossa mukavampaa on neuvoa muita kuin itseään. Jo tämän tiedostaminen tuntuu kuitenkin oikealta.

Luopuminen on elämäni tämän vaiheen keskiössä. Vaihdoimme vast´ikään kotia. Muutimme jälleen yli puolet edellistä pienempään. Aivan riittävän kokoiseen, meille. Ja huomaan kuinka vaikea tähänkin muutokseen on tottua. Minä, joka olen luullut pitäväni muutoksesta. Onko se ollutkin muiden muutoksen johtaminen, josta olen pitänyt? Kun muutos osuu toden teolla omalle kohdalle, ja sen keskiössä on luopuminen, se ei tunnukaan niin hyvältä. Käsken itseni vaan yksinkertaisesti tottua luopumiseen. Unohtaen onnellisesti, että taas on kyse yhdenlaisesta suruprosessista. Joka ei käskemällä nopeudu. Se vie oman aikansa ja sillä hyvä.

Etsin inspiraatioita ja orientoidun erilaiseen elämään kuuntelemalla Dostojevskin Rikosta ja Rangaistusta. Ymmärtäisinkö mikä tekee tekstistä ja kirjailijasta klassikon. Kuuntelen myös Powersin Ikipuuta – maapallomme, elinympäristömme, ei voi hyvin. Luontokato etenee ja meidän ihmisten pitäisi ihan toden teolla toimia turvataksemme jälkeläistemme elinolosuhteet. Mutta emme tunnu toimivan riittävästi. Liikaa omia etuja pelissä. Rahan valta. Powers osaa tarinallistaa tämän. Tarinat myyvät. Oppisiko tästä jotakin jolla auttaa?

Luen myös Janne Saarikiven Hankalat Sanat uutuusteosta. Saarikivi käsittelee omalla humoristisella tavallaan mm uupumusta. Hän toteaa, että uupumusta on koko ajan enemmän ja enemmän ja tämä tulee johtamaan vallankumoukseen. Kun riittävän moni on kokenut vakavan uupumuksen, usein työ laukaisemana, ja joutunut hidastamaan tahtiaan pakosta, ihminen vähitellen havahtuu näkemään elämänsä syvällisemmin. Ihmiset alkavat kieltäytyä oravanpyörästä. He alkavat tehdä valintoja sen perusteella mikä tuntuu hyvältä sen sijaan, että toimisivat jonkin auktoriteetin käskyjen mukaisesti terveydestään välittämättä. Vauhti on kasvamassa liian kovaksi ja vastavoima, hitaus, iskee. Auktoriteetit, kammenvääntäjät, ovat yhä voimattomampia näiden voimien edessä. Yritykset pitää vauhtia yllä ja jopa kiihdyttää sitä entisestään, ovat tuomittuja.

Sanotaan, että nuoremmat työelämään tulevat sukupolvet ovat ymmärtäneet tämän jo heti kättelyssä. He eivät ole yhtä sitoutuneita painamaan kovaa ja pitkää päivää kuin esim minun sukupolveni. Olen kuullut väitettävän, että koronan laukaisema etätyö/hybridi työskentelymalli mm olisi merkki tästä. Ja samalla kuulen, että burnoutit nuorten keskuudessa ovat lisääntyneet entisestään. Elämme murrosvaihetta.

Kuuluin itse kammenvääntäjiin. Työvoiman tehokkuus yhtenä keskeisenä määreenä menestystä määrittämässä. Uskoin, että yhtälö, jossa työhyvinvointi ja työn tehokkuus voivat parantua samanaikaisesti, on mahdollista. Johtamisella ja itseohjautumisella homma hoidetaan. En voi väittää onnistuneeni, ainakaan täydellisesti. Tästäkin voisi kirjoittaa ihan oman blogin. Mikä toimi ja mikä ennen kaikkea ei toiminut. Kampi otettiin minulta pois, kun en ymmärtänyt itse laskea irti. Nyt reilun vuoden etäisyyden päästä alan ymmärtää, että olisi pitänyt kyetä katsoa kokonaisuutta laajemmin. Useammasta perspektiivistä. Selkeämmin kaikkien osapuolten näkökulmasta. Pidemmällä perspektiivillä. Mutta kun tulosta tehdään aika lyhyellä aikaikkunalla niin ei vaan kykene kaikkeen… .

Maailman meno siis hämmentää. Ennen kaikkea se kaikki, jonka keskellä elin useamman vuosikymmenen. Ja samalla ymmärrän hyvin miksi näin oli. Elämässä on pärjättävä. Raha pyörittää elämää. Sellaista, jota minä elin. Eikä sovi valittaa. Olen kerännyt hyvän eläkkeen ja sen kanssa on helppo jeesustella täältä sivurajalta, kentän ulkopuolelta. Minulla ei ole neuvoja, kuinka elämää tulisi elää toisin. Ainakaan vielä 😊.

Irtautuminen menneestä on siis hyvässä vauhdissa. Kilpailukieltoni päättyy 31.3.2024. Yksi henkinen etappi irtautumisessa. Ei niin että minulla olisi jotain kehitteillä entisen ammattini saralla. Päinvastoin. Minähän olen mieluummin irtautumassa menneestä. Ja samalla superegoni riivaa minua. Sehän on sitä mitä osaan parhaiten. Entinen ammattisi. Mikset hyödyntäisi osaamistasi. Takaisin nyt vaan, jos vaikka sattuisi löytymään jotakin. Näin se mieli toimii. Ei ole helppoa muuttaa elämänsä suuntaa, eikä varmasti pidäkään olla. Mutta kivaa tämä kuitenkin on.  Nyt jo hymyssä suin 😊!