Viideskymmenes toinen viikko

Huolettomuus! Valoisuus! Lämpö! Iloinen mieli. Niistä on kesä(loma) tehty! Ja miksei syksykin!

Toimettomalla työttömällä työnhakijalla, joka totuttelee ajatukseen virallisesta eläköitymisestä, ja elää jo eläkkeen kaltaista elämää, on myös loma. Heinäkuu. Lomakuu. Se tarkoittaa irtautumista arjesta. Omasta arjestani. Neuvonantaja-hommat tauolla kaikkien lomaillessa. Myös start-up yrittäjät tarvitsevat lomaa. Kirjoittaminen ei maistu. Eikä mieli kolkuta velvollisuuksilla. Kaikenlaisia kesäaskareita. Moikkaamassa ystäviä Savon suunnalla muutaman viikon. Golfinpeluuta ja rentoilua. Naama kiinni tv-ruudussa The Open golfkilpailujen ajan. Ensimmäiset rapukestit. Täydellisen mukavaa.

Kunnes! Koittaa arki! Elokuu. Yhteiskuntamme palaa työmoodiin. Kuten minun sisimpänikin. Yritän selittää sille, että me emme enää elä samanlaista elämänrytmiä kuin mihin on totuttu viimeiset n 40 vuotta. Ei auta! Superegoni soimaa – nyt pitäisi taas alkaa tuottamaan arvoa, taloudellista sellaista. Kuten kaikki muutkin. Huomaan jotain outoa arkeen paluussani. Istun palavereissa ja ihmettelen, että mitähän minä oikein täällä ihan oikeasti teen? En ole innostunut, kuten vielä keväällä. Ego käskee hommiin ja jokin, olisiko sydän, ei tunnu kovinkaan kiinnostuneelta! Yrittäisivät nyt päättää,keskenään! E tätäi oikein kehtaa sanoa ääneen – senkin se egon …kele minulle kertoo. ”Olet looseri noine ajatuksinesi”! Omat lapsetkin ovat juuri aloittaneet ammatillisen urakehityksensä. Enhän minä voi antaa heille huonoa esimerkkiä sanomalla ääneen, että työelämä ei oikein kiinnosta! Yhteiskunnan petturi! Huh huh!!

Olen selkeästi edelleen ´välitilassa` (re Kubler-Rossin käyrä) – en tosin ole enää pitkään aikaan valahtanut taksisin masennukseen asti. Edistystä. Pohdin edelleen identiteettiäni? Työtön työnhakija vai eläkeläinen vai pro-bono neuvonantaja vai mikä…? Vapaa kirjoittaja, paitsi että kirjoittaminenkaan ei oikein lähde käyntiin!

Sain palautetta neuvonantajaroolissani toimimisesta – kuulemma dominoin. Täytän tilan, henkisesti. Vanha rooli puskee läpi! Ei suju transformaatio anybodyksi itsestään. Täytyy keskittyä kuuntelemaan enemmän kuin puhumaan… !

Se, että arvoa on muukin kuin taloudellinen arvo, on myös alkanut vähitellen aueta minulle. Olen aiemmin jättänyt moiset höpinät huomiotta. Nyt tietoisuus on ilmiselvästi lisääntynyt. Sain myös sellaista palautetta, että aina joskus arvon tuottamiseen riittää, että tulen paikalle. Kokemuksellani ja persoonallani on kuulemma tietyissä tilanteissa rauhoittava vaikutus. Ja sillä, että en enää ´tärise` kaikkien odotusten ja velvoitteiden painolastin alla. Olla läsnä hetkessä, ilman että menneisyys pyrkii ryöppyinä ulos suusta tai että tulevaisuus dominoi käyttäytymistä, on ainutlaatuista. Olen onnistunut tässä muutaman kerran. Kun en ole sitä erityisesti yrittänyt. Siis vahingossa. Mutta kuitenkin!

Miten siis syksyn kimppuun? Järjellä pohdittuna täytyy olla muutakin kuin golfin peluu, uiminen tai kuntosali. Lounaat ja kahvittelut tuttujen kanssa. Pitkät aamut päivän lehden parissa. Niin mukavaa kun se onkin. Olen pelannut tänä kesänä enemmän golfia kuin koskaan ja peli sujuu aiempaa paremmin. Ja siksi se on, usein miten, mukavaa. Lajihan on sellainen, että sen oppii vain pelaamalla. Minä olen pelannut n 35 vuotta enkä oikeasti ole oppinut. Ja silti pidän siitä. Kun se on olevinaan niin haastavaa. Juuri kun edellinen kierros on mennyt hyvin ja sitä luulee, että nyt on siirrytty uudelle tasolle, niin seuraava kierros palauttaa maan pinnalle. Amatöörimeininkiä. Harmitus ei tosin kestä kuin hetken ja taas mieli halajaa takaisin kentälle. Paitsi että liikuntarajoittuneisuuteni ei mahdollista pelaamista niin usein kuin haluaisin. Kroppa kipeytyy ja jäykistyy. Elämän faktoja. C´est la Vie!

Eläkeläiselämääkö tämä on vai…? Mitä se ylipäätään tarkoittaa? Minä en tunnu oikein olevan valmis viettämään aikaani pelkästään ulkoilemalla ja kunnosta huolehtimalla, vaikka myönnettäköön ettei se sinällään ole huono idea. Priorisoida omaa fyysistä hyvinvointiaan. Kun ei tuollaiset työksi kutsumani hommatkaan tunnu ihan hirveästi kiinnostavan. Ei sitä toisaalta jatkuvasti voi lomaakaan viettää – se on kallista puuhaa! Töissä ollessa, arvoa tuottamassa, ei kulunut omaa rahaa juurikaan. Miten tuo temppu tehdään työelämän päätyttyä?  

Jälleen raha dominoi ajatuksia. Se on kuin mikäkin addiktio – aina mielessä ja siitä seuraa paha mieli, kun ei todellisuus vastaa unelmaa. Minä olen orjallisesti merkinnyt ylös kaikki kuluni jo vuosien ajan ja viimeisen vuoden aikana lisäksi budjetoinut henk koht kuluja kuukausitasolla. Se ei liene vallitseva tapa elää? Kaikki eivät taida tehdä samoin?  Jatkuva talouspohdinta on addiktoivaa sekin, eikä paranna elämisen laatua! Ainakaan minun kohdallani. Olen alkanut pohtia budjetoinnista luopumista ja elämistä sen mukaan mitä sattuu tilillä olemaan. Kynnys on tosin aika korkea. Uskokaa tai älkää. Ihminen on tapojensa orja. Uskaltaisiko? Voisi olla pidemmän päälle vapauttavaa. Mutta miten se tehdään? Kuinka addiktioistaan pääsee eroon? Työn tekemisen addiktiosta eroon pääsemiseen vaadittiin ulkoinen voima, kun itse ei ymmärtänyt omaa parastaan! Potkujen hyviä puolia. Kyllä niitäkin näemmä on! Alan vähitellen näkemään metsän puilta.

Bertrand Russell, filosofi ja loogisen empirismin (kokemukseen ja havaintoihin perustuva todellisuus) aloittaja, on kuulemma todennut, että elämästä tekee elämisen arvoista tiedon etsiminen (eli itsensä kehittäminen), rakkauden kaipuu (dopamiimi ryöpyt - yhteisöllisyys/yhdessä tekeminen?) ja empatia niitä kohtaan, joilla on vaikeaa (hyvän tekeminen). Eli samat asiat, jotka mm filosofi Martela on todennut olevan keskeiset elementit sisäisen motivaation syntymisessä. Draivin raaka-aineet.

Tätä olen pohtinut elo- ja syyskuun ajan. Kohdallani on ilmeisesti käymässä niin, että olen toden teolla jättämässä taakseni entisen intohimoni, työnteon liike-elämän parissa. Sisimpäni tietää jo tämän mutta egoni hallitsee tietoisuuttani eikä tahdo antaa periksi. Pyristelen. Roikun kiinni viimeisissä oljenkorsissa pohtien, että josko minusta vielä olisi johonkin mukavia ansioita tuottavaan työtehtävään liike-elämän palveluksessa. Tekemään sitä mitä osaan. Sydämeni vie kuitenkin minua kohti uutta. Määrätietoisesti. Koen yhä voimakkaampaa etäisyyttä kaikkeen sellaiseen mitä olen oppinut ymmärtämään työn teoksi. Se on minulla jo takanapäin ja nyt pitäisi vaan osata päästää irti. Noudattaa intuitiotani!

Elokuun puolessavälissä olen tehnyt muistikirjaani merkinnän, että itse asiassa elämäni nykymuodossa on sittenkin aika jees! Terveydellisesti jo tapahtunut irti päästäminen on kaikesta päätelleen tehnyt hyvää. Minulle on muutamakin kanssakulkija todennut, että näytän nykyään nuoremmalta. Aloin olla kuulemma harmaa ja heiveröinen. Elämä on palannut kasvoille. Nyt vielä entinen ilon ja tyytyväisyyden kirkkaus silmiin. Kyllä se sieltä on tulossa. Täytyy vain muistaa, että luopumisen surusta ei selviä kuin suremalla. Ja surulle täytyy antaa se aika, jonka se haluaa.

Elämää päivä kerrallaan, sydämensä ääntä kuunnellen.

Terveys on ollut läsnä elämässäni muutenkin. Olen aina pitänyt stressiä tarpeellisena, eteenpäin työntävänä voimana. Ilman pientä stressiä ei muka saa aikaiseksi. Vähitellen olen alkanut ymmärtää tuon kolikon kääntöpuolta. Lähipiirissä on muutama aivohalvaus ja -verenvuoto potilas. Jokainen tarina on yksilöllinen. Myös toipuminen. Jotain yhteistäkin heillä on. Heillä jokaisella arjessa on ollut liikaa! Liikaa asioita, joista täytyy huolehtia. Liikaa menemistä. Liikaa stressiä. Liian vähän lepoa, säännöllisyydestä puhumattakaan. He kaikki ovat olleet aktiivisesti töissä. Oravanpyörässä. Nauttien täysin rinnoin siitä mitä tekevät. Motiivi korkealla. Ja sitten on tullut äkkipysähdys. Se lienee antanut merkkejään etukäteen, mutta niihin ei ole kiinnitetty riittävästi huomiota. On ollut liikaa muuta. On käyty koputtelemassa tuonelan portteja. Menemättä kuitenkaan vielä tällä kertaa portista sisään. Palaten takaisin. Kukin vaillinaisena. Entiseen ei ole enää ollut paluuta.

Onko se niin, että nuorempana uupuminen kulminoituu liian pitkälle mennessään burn-outiin. Vanhempana kroppa ei enää kestä saman vertaa ja pää pettää. Verisuonet pamahtavat. Aivot vaurioituvat. Minulle on kerrottu, että nuorten työelämää aloittavien joukossa burn-out ei ole enää harvinaisuus. Monet ovat kokeneet jo useamman sellaisen ennen keski-ikään ehtimistään. Sitä kuulemma jopa sankarillistetaan joissain piireissä. Osoituksena siitä, että antaa kaikkensa. Mihin tämä maailma on menossa? Onko tämä modernia soturikulttuuria? Taistelukenttänä työelämä.

Minulta penätään toistuvasti onnellista loppua potkut-tarinalleni. Täytyyhän sen loppua happy-end´iin! Todetaan, että tarinani on ajoittain kovinkin synkkä. Raskas.

Vastaukseni on, että minäkin toivon onnellista loppua. Mutta en tiedä, käykö niin. Enkä oikeastaan välitäkään. Käy niin kuin on käydäkseen. Yritän keskittyä opettelemaan elämään uutta elämänvaihettani päivä kerrallaan. Uteliaana. Oppivana. Yritän samalla hyväksyä luopumisen entisestä. Olen valinnut jakaa oppimistani mm tämän blogin avulla. Toivoen, että siitä olisi iloa ja hyötyä kanssakulkijoille. Tehdä hyvää. Sellaisia asioita, jotka tuntuvat mielekkäiltä juuri nyt. Ei sellaisia asioita, joita egoni pitää tärkeinä. Joita kuvittelen ympäristöni minulta odottavan – mieleni tarinoita. Vaan elää elämää sellaisena kuin se on. Tässä ja tänään. Koska mä voin! (evp. mainosmiehen oli vaan pakko kirjoittaa toi mainoslause tuohon – anteeksi)

Elämä ei ole täynnä iloa ja onnea– itse asiassa elämä on käsitykseni mukaan enemmän haasteita ja vastoinkäymisiä kuin iloa ja onnellisuutta. Ja samalla elämä on ihanaa. Juuri siksi, että se on niin monipuolista. Yksikään päivä ei ole samanlainen – mielen tasolla! Ilon ja onnen hetket tuntuvat todellisilta silloin kun niitä on. Mutta niin tuntuvat muutkin hetket – todellisilta. Aika ajoin jopa tietoisilta. Kun on aikaa tiedostaa!

Olen pohtinut, että onko ihmisten onnellisen lopun kaipuu signaali jostakin. Olemmeko ymmärtäneet onnellisuuden jotenkin väärin? Onko onni jatkuvaa euforiaa vai voiko sitä olla onnellinen tavallisesta arjestakin. Jokainen tietää sisimmässään, että jatkuva onni, sellaisena kuten valtaosa meistä onnen määrittelee, ei ole totta. Ja silti ympäristölle halutaan kertoa toisin. Some´ko on saanut meidät sekoamaan lopullisesti? Syöttämään ympäristöllemme epätotta tarinaa! Tarinaa jatkuvasta onnesta. Nielemään elämän realiteetit. Olemaan epärehellinen itselleen. Me elämää enemmän kokeneet tiedämme tämän. Nuoret eivät välttämättä tiedä, vielä. Olemmeko me kasvattaneet nuoremme luulemaan, että jatkuva onnellisuus on mahdollista! Ja kun se ei käytännössä ole mahdollista, siksikö nuoremme masentuvat ja uupuvat. Kertokaa nyt ihmeessä nuorillenne mikä on totta. Ennen kuin on liian myöhäistä. Kertokaa heti tänään!

Mitä potkuihini tulee - niistähän blogini kertoo – niin ei ole kovin paljoa kerrottavaa. Entisen työpaikan asiat tulevat välillä uniini ja se lienee luonnollista. Potkujen aiheuttama syyllisyyden tunne käy kylässä harvoin. Välillä pohdin syitä potkuilleni ja olen löytänyt myös leipääntymisen ilmiön. Taisin tiedostamattani päällystää omaa tietäni ulos. Sisäinen tiedostamaton tietoisuuteni ohjasi minua eri suuntaan kuin egoni. Ja minä olen, kuten useimmat meistä, egoni vanki. Somebodyna oleminen kiinnostaa enemmän kuin anybodyna oleminen. Raha motivoi jopa enemmän kuin työ – vaikea tunnustaa mutta saattaa hyvinkin olla näin. Ja samalla sydän johdatti toiseen suuntaan. Intohimo oli hiipumassa. Tulokset sen myötä. Tiedä häntä. 

Ulkoisesta luopuminen on edelleen hankalaa. Vasta kun on pakko. Vaikka tiedostaa, että realiteetit huomioiden monista totutuista asioista on syytä luopua. Tämäkin taitaa olla tähtiin kirjoitettua. Näin kuuluu olla. Luopumisen tuska kasvattaa. Luopumiset eivät vähene iän karttuessa.

Olen tunnistanut, että minulla on kaikesta päätellen kova tarve jotenkin ´paketoida` potkuni ja sitä myötä ammatillinen menneisyyteni, ainakin viimeisimmän työpaikkani osalta. Jotta voisin ikään kuin haudata tuon kokonaisuuden ja saattaa surutyöni loppuun. Päästäkseni eteenpäin. Tai ehkä kyse on vaan ajan kulumisesta. Annan itselleni aikaa pohtia kunnes en enää jaksa pohtia. Surra menetykseni ja luopumiseni. Jättää hyvät muistot elämään ja irtautua vähemmän hyvistä. Näinhän me ihmiset toimimme. Hyvät muistot jäävät. Ajan kanssa.

Kestävä kehitys. Vastuullisuus. Puhuttelevia teemoja. Toimin johdon neuvonantajana vastuullisuusteknologia start-up Infinessä. Infine on automatisoinut vastuullisuustiedon tuottamisen suoraan tuotetiedosta yhdeksällä vastuullisuuden dimensiolla. Hommani on tuoda toimintaan korporaatio- näkemystä ennen kaikkea asiakasrajapintaan. Yrittää huolehtia siitä, että vastuullisuusasiantuntijoiden ammattitaito välittyy ymmärrettäväksi asiakasviestinnäksi. Ennen kaikkea itseni kaltaisille ei-asiantuntijoille. Kokonaisuus on valtava ja kompleksinen. Ei kovin helposti haltuun otettava. Ja siksikin kiinnostava. Oppii uutta. Ymmärtää, että maapallomme kestävän kehityksen osalta on tosi kyseessä. Olemme kuulemma menossa vääjäämättömästi kohden 3 Celsius asteen lämpenemistä ja se tulee muuttamaan elinympäristöjämme merkittävästi. Myös täällä Pohjolassa. Paljon on tehtävissä, kun vaan saataisiin riittävän moni ymmärtämään se. Ja käyttäytymään mm kuluttamisessaan suosien vastuullisesti kestävämpiä ratkaisuja.

Tekoäly, uudet kielimallit, ovat toinen mielenkiintoani kutkuttava kokonaisuus. Ja ennen kaikkea niiden tehokkaan käyttämisen opettelu. Kutsuvat sitä promtaamiseksi. Kuinka saat kielimallin palvelemaan ongelmasi ratkomista mahdollisimman tehokkaasti? Kysehän on yksinkertaisuudessaan, ymmärtääkseni, olemassa olevan tiedon kaivamista netistä tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. AI´n avulla. Promtaamalla juuri oikein. Helpommin sanottu kuin tehty.

Kirjoittaminen on mahtavaa. Myös terapiaa. Pohtimista. Kirjoittamalla ajatukset jäsentyvät ja kirkastuvat. Pelkästään pohtiessa muodostuu helposti turhan iso kokonaisuus eikä oleellinen tahdo löytyä. Pakottamalla itsensä kiteyttämään pohdintansa Word-ruudulle, löytyy usein punainen lanka. Samalla kapasiteettia vapautuu, kun saa ´varastoitua` osan ajatuksistaan tietokoneen fileihin.

potkut. com – blogia lukee edelleen 2-10 ihmistä päivittäin. Olen kirjoittanut uusia tekstejä harvakseltaan. Silti blogin pariin tullaan. Se kertoo minulle, että aihe resonoi. Tälle on ilmi selvästi tarve. Olen pohtinut blogien kirjoittamista kirjaksi. Jäisi jotain konkreettista sitä kaipaaville. Blogithan katoavat eetteristä, kun en enää jaksa maksaa Squarespacen vuosimaksua. Olen ollut yhteydessä muutamaan isompaan kustantamoon ja saanut todeta, ettei kirjan kirjoittaminen näemmä ole pelkästään ilmoitusluontoinen asia. Ovat ystävällisiä ja rohkaisevia ja samalla kriittisiä. Liiketalous ohjaa. Jos sinulla on kontakteja johonkin kustantamoon, jonka kuvittelisit haluavan auttaa ja olevan kiinnostunut julkaisemaan potkut-kirjan, pistä ihmeessä viestiä.

Tällaisia edellä mainittuja mielenkiinnon ja jopa orastavan intohimon kohteita olen tunnistanut. Liiketoimintastrategioiden pohtiminen sekä kulttuurin ja ihmisten johtamisesta ei synny enää kicksejä. Valitettavasti. Vähän sääli. Meneekö kovalla työnteolla hankittu oppi hukkaan. Täytyy yrittää suhtautua tähän niin, että kaikki opittu ja koettu vahvistaa pohjaa tulevalle. Eteenpäin! Sydämensä ääntä kuunnellen. Jokaisesta hetkestä nauttien.

Tällaisten aatosten kanssa kohtaan lokakuun 2023. Virallisesti uuden elämänvaiheen siirtyessäni eläkeläiseksi työeläkkeen saajaksi. Etsien sisäistä rauhaa, onnellisuutta. Keskellä luopumista, menettämistä ja uudelleen syntymistä. Itseni uudelleen luomista. Joka päivä. Loppuelämäni. Sellaista on elämä. Kiitollisena, että olen alkanut ymmärtää sitä isompana kokonaisuutena. Kiitollisena potkuistani (sanoinko oikeasti tuon?). Ilman niitä tietoisuuteni ei olisi saanut mahdollisuutta kehittyä nykyiselleen. Minusta saattaa vielä kehittyä jotain. anybody. Saas nähdä 😊.