Neljäskymmenes viikko – Kiireettömän elämän anatomia ja muita ajatuksia

Fysioterapia-aika on kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Istun edelleen keittiön pöydän ääressä lukemassa päivän digi-Hesaria. Aamuaurinko paistaa ikkunasta sisään mukavasti lämmittäen. Liikkeelle olisi pitänyt lähteä jo kymmenen minuuttia sitten. Uskon kuitenkin ehtiväni. Ja ehdinkin, usein miten. Viime minuutilla. Niin tyypillistä minulle.

Jotain on kuitenkin toisin. Minulla ei ole kiireen tunnetta. Sitä pientä stressin kaltaista, vatsassa kiristävää, tunnetta, kun pitäisi olla jo jossain muualla kuin on. Tunnetta, jota opin sietämään jo varhaisessa vaiheessa työelämääni ja jota en lopulta edes huomannut. Tai no ehkä ruuhkavuosina yrittäessäni ehtiä ajoissa hakemaan lasta tarhasta. Kirotessani ruuhkaa ja hävetessäni myöhästymistäni. Sama oli tapahtunut niin usein, ettei enää kannattanut selittää. Hyväksyi vaan tosiasiat ja kärsi! Puhumattakaan siitä tunteesta, joka vyöryy päälle ymmärtäessään olevansa todella huono roolimalli omalle lapselleen. Tuttu varmasti monelle ruuhkavuodet kokeneelle työtätekevälle vanhemmalle.

Minun kiireeni ei ole ahdistavaa. Enkä osaa edes kutsua sitä kiireeksi. Kalenterissani on merkintöjä – useita merkintöjä. Päivittäin. Fysioterapia; golfkierros; parturi; Infinen viikottainen henkilöstön sparrauspalaveri jne. Myös erilaisia ´työtehtäviä` kuten esim. sparraamani yrityksen tuotekuvauksen kiteyttämistä yms. Harvoin mitään ennen klo 10 aamupäivällä. Slow mornings – herättyäni luen välillä kirjaa muutaman sivun. Selän venyttelyä risti-istunnassa jooga-tyynyn päällä. Joskus meditointia. Aamiainen kera digi-hesarin. Onnistun helposti käyttämään parikin tuntia pelkästään aamiaisen nauttimiseen. Ilman kiireettömyyttä. Myös huonoa omaatuntoa. Ajatusta, ettei näin saa elämäänsä viettää. Pitäisi päinvastoin tehdä jotain hyödyllistä.

Mielen tarinoita. Tarinoita, jotka olen vähitellen oppinut tunnistamaan ja aika ajoin jopa hallitsemaan. Hyväksymään itseni sellaiseksi kuin olen. Siinä elämäntilanteessa, jossa olen. Ilman superegoni jatkuvaa parjaamista ja piiskaamista. Kiire taitaa sittenkin olla monessa tapauksessa itse kehitettyä. Kykenemättömyyttä olla realisti. Suhteuttaa omat menonsa ja tekemisensä olemassa olevaan aikaan. Projektihallintaa tutkinut Ben Flyvbjerg kirjoittaa kirjassaan `How big things get done` että yleisin syy sille että projektit myöhästyvät ja maksavat yli budjetoidun on epärealistinen tavoiteasetanta. Eri syyt ohjaavat meitä aiheuttamaan itsellemme ja ympäristöllemme kiirettä, kykenemättömyyden tunnetta, stressiä ja lopulta loppuun palamista yms.

Tämän kaiken olen tiennyt jo aiemmin, ja jättänyt huomiotta. Nyt olen havahtunut. Kun työelämän päivittäistä kiirettä ei ole ollut elämässäni viimeiseen 40 viikkoon. En kaipaa kiirettä.

Viimeiset pari kuukautta työelämän kiemurat ovat tuntuneet yhä etäisemmiltä. Vastemielisiltäkin. Joka toki lienee tämänhetkistä mielen ailahtelua.

LinkedIn´n postauksia lukiessa sitä välillä pohtii niiden motiiveja. Ovatko ihmiset oikeasti sitä mieltä mitä kirjoittavat? Samalla ymmärtäen, että siitähän tässä ei ole kysymys. Kysymys on työelämän näytelmästä. Roolimalleista. Odotuksista ja erilaisista tavoista täyttää niitä. Myymisestä. Kilpailusta. Pätemisestä. Itsetunnosta. Kaikesta sosiaalisen näyttämisen todellisuudesta. Ja Pelosta. Että ei pärjää jos ei toimi sosiaalisen koodin mukaisesti.

Ihmiset ovat oikeasti sitä mieltä mitä kirjoittavat. Tai ainakin he luulevat olevansa. Koska he eivät ehdi eivätkä halua miettiä kokonaisuutta sen syvällisemmin. Eivät tule edes ajatelleeksi koko asiaa. Rehellisyyttä itselleen. Ei juuri kukaan muukaan sitä pohdi. Tai ainakaan puhu tällaisista ajatuksista avoimesti. Se ei kuulu koodistoon.

Minä ajattelen näin tiedostaen, että tämäkin on tarina. Yksi miljardien joukossa. Tarina, jonka mieleni on kehittänyt suojellakseen syvintäni. Sitä jota en uskalla puhutella. Totuus sattuu liikaa. Parempi näin. Pysyy pää kasassa eikä tarvitse selitellä enempää sosiaaliselle ympäristölleen. Mielikuvituskuplani on turvallisempi kuin totuus. Reaalimaailma.

Jos oppisin olemaan rehellinen itselleni, itsestäni. Tunnistamaan totuudet. Ja kohtaamaan ne. Hyväksyen ja käsitellen tuskan. Uskoen, että kaiken pohjamudissa piehtaroinnin jälkeen koittaa onni, jota kukaan ei voi minulta riistää. Somebodysta anybodyksi. Elvistelystä nöyryyteen.

Uskon edistyneeni. Ja ymmärtäneeni, että minulta meni yli 60 vuotta kehittyä sellaiseksi kuin olen. Itseni tuntemaan oppiminen kestänee sekin jonkun aikaa. Puhumattakaan siitä mihin se johtaa ja kauanko siinä menee! Loppuelämä!! Syytä hyväksyä!!!

Valitsemani tie on osoittautunut kuoppaiseksi. Tie on samalla liian kapea, jotta voisin kääntyä takaisin. Tienhaaroja on useita ja kaikki tuntemattomia. Uusia kokemuksia. Siispä syytä hyväksyä, että tässä ollaan ja paluuta ei ole. Eteenpäin vaan. Uteliaana kohti uutta, tuntematonta. Iloa joka hetkestä tuntien. Uskoen omiin valintoihinsa. Itseään rakastaen. ´Mitä jos`-sanapari ei tunnu hyvältä tällä reissulla. Ja nuo sanat puskevat tajuntaan turhan usein.

Kaiken tämän oivaltamisen jälkeen viime päivinä olen herännyt tunteeseen, että ei se näin mene. Ei elämäänsä voi elää vain itseensä tutustuen. Mitä jos – pohdinta pyrkii jälleen pinnalle. Pitäisikö sittenkin yrittää palata työelämän arkeen? Itsearvostus taitaa olla päällimmäinen draiveri. Kun on saanut potkut, oman arvon tunne on koetuksella. Vaikka eläkkeelle siirtyminen kohdallani onkin luultavasti itseni kannalta paras vaihtoehto, se ettei päätöstä eläköitymisestä ole saanut tehdä itse, on ongelmallista. Ehkä hieman traumatisoivaakin. Muutaman vuoden stintti vielä – korjaisiko se tämän trauman? Entä jos mitään uutta mielekästä työtä ei löydykään? Tämänhän olen todennut jo aiemmin olevan hyvinkin todennäköistä. Minkälainen trauma siitä sitten syntyisi? Tunteesta ettei enää kelpaa mihinkään eikä kenellekään. Parempi vaan pitäytyä nykyisessä suunnitelmassa – eläkkeelle kera pienten sivuhommien.

puuh tätä ihmisen mielen soutamista ja huopaamista. Kun sille antaa vallan. Monet eivät anna. Päättävät olevansa jotain mieltä asioista eikä siitä sitten keskustella. Ehkä elämä on sillä tavoin helpompaa. Mutta onko se yhtä mielenkiintoista?

Itsensä tarpeelliseksi tunteminen

Useampi minulle läheinen ystävä on muistuttanut minua siitä, että töitä tehdään 110% lasissa tai ei lainkaan. Välimuotoa ei ole. Näin minäkin ajattelin lähes koko 40 vuotisen työurani. Ajattelenko yhä? Kyllä ja en! Ei työelämässä tahdo oikein pärjätä, jos ei anna kaikkeansa ja vielä vähän enemmän. Ja se tarkoittaa käytännössä, että työ määrittelee koko elämää. Työn ehdoilla mennään. Ei vain sinun osaltasi vaan myös lähipiirisi osalta. Olen vähitellen päässyt tästä syndroomasta eroon enkä aio takaisin siihen elämään. En halua enää olla somebody, jonka aikataulujen mukaan mm. perhe operoi. Enemmän palvelija kuin hidalco.

Ja samaan hengenvetoon täytyy myöntää, että taidan kyllä ohjeistaa jälkikasvuani enemmän korkean tason toimeliaisuuteen kuin päinvastoin. Jotta pärjäisivät. Hyvää tarkoittaen. Tämä haihatteluni on kyllä enemmän elämään nähneen pohdintaa kuin heille jotka vasta opettelevat.

Ymmärtääkseni valtaosa työelämässä työskentelevistä ihmisistä on tutkimustenkin perusteella alhaisen sitoutumisen tasolla. Kuka mistäkin syystä. Silloin ei ole 110% lasissa. En ole aiemmin oikein osannut pohtia tätä siltä kannalta, että syynä voisikin olla ei-työkeskeinen elämänfilosofia. Se on ollut minulle jotain, jonka olen leimannut saamattomuudeksi tms. Jospa se onkin jotain tutkimisen ja kokemisen arvoista. Uteliaisuus lisääntyy. Sitä kohden. Itselleni alhaisempaan ansiotasoon tottuminen ja elämän sovittaminen siihen on ensimmäinen askel. Kyllä se onnistuu, vaikka aika ajoin kauhu lienee oikea sana kuvaamaan fiiliksiä. Yhä harvemmin mutta silti aina joskus. Tavoittelen rahan merkityksen siirtymistä taka-alalle elämässäni. Ettei sitä miettisi niin usein. Eikä sillä olisi ylipäätään merkitystä. Onnellisuutta ilman rahaa. Sisäistä onnea!

Viime kuukaudet ovat olleet henkilökohtaisen toimeliaisuuden osalta kierrosten laskemista, edelleen. Tehtäväni neuvonantajana ja muutos-coachina ovat sparraamista ja tukemista. Tarvitsevat tulevat luokseni ja autan kykyjeni mukaan. Opin siinä samalla itse kaikkea uutta. Pohtien ja kysyen. Yrittäen välttää julistamista. Ei niin helppoa. Kokemukseni hyödyntämistä. En osaa kutsua tällaista työn tekemiseksi, vaikka voisihan sen niinkin nähdä. Enemmänkin giving back! Tehtävät pitävät minut aktiivisena. Aivojumppaa. Merkityksellistä myös.

Merkityksellisyys pohdituttaa. Jos uskoo siihen, että elämän tarkoitus on elää, voisiko merkityksellisyys löytyä sitä kautta? Sen sijaan, että täytyy erikseen tehdä jotakin, jotta voisi kokea merkityksellisyyttä!

Olen tottunut päättämään. Myös omasta elämästäni. Nyt opettelen olemaan päättämättä. Annan sydämeni äänen dominoida rationaalista ajatteluani. Katson minne elämä vie. Päivä kerrallaan. Tämä on tuskaista. Ego ei tykkää ollenkaan. Niin kuin esimerkiksi sen kanssa, olenko eläkeläinen vai työtön työnhakija vai vapaa kirjoittaja vai mikä oikein olen? Virallisesti olen työtön työnhakija ja suunnitelmissani on siirtyä eläkeläiseksi heti kun se on mahdollista, 1.10.2023. Eli olen tehnyt päätöksiä! Kaikesta huolimatta!

Eläköityminen aiheuttaa minulle huonoa omatuntoa. Ei vähiten ympäristön paineesta – tai siis sellaisesta ympäristön paineesta, jota mieleni kehittää. Ei kait se oikeata ole? Olen muka liian nuori eläköitymään. Olen vielä hyvässä kunnossa, liikuntavaikeuksiani lukuun ottamatta, ja siten täysin työkykyinen. Ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää eläköityä tässä vaiheessa. Pitäisi vielä tuottaa arvoa yhteiskuntaan. Kun on työvoimapulakin. Mediassakin puhutaan kasvavassa määrin työurien pidentämisestä. Ja siihenhän eläkeuudistuksetkin pyrkivät.

Itse eläkekin tuntuu jotenkin yhteiskunnan varoilla elämiseltä. Ansiopäivärahasta puhumattakaan. Vaikka itsehän sitä ne rahat on sinne maksanut, omalla työllään. Riippuen toki siitä kauanko päätyy eläkettä ansaitsemaan. Jos stintistä tulee kovin pitkä, saattaa olla, että omat panostukset eivät ihan riitä. Sen aika näyttää.

Arvon tuottamisesta – sitä on niin fiksaantunut yhdistämään sanaan arvo jotain konkreettista, ja usein monetaarista. Voisiko arvo olla myös henkistä? Voisiko minun olemassaolollani olla merkitystä ilman että tuotan työlläni selkeästi mitattavaa rahallista arvoa? Eikös sekin, että olen olemassa lähimmäisilleni, ole arvokasta. He ovat minulle merkityksellisiä ihmisiä. Arvokkaita.

Kumppanuus vaimoni kanssa – hän on juuri se henkilö, jonka kanssa haluan olla arjessani. Elämme yhdessä, kumpikin omaa arkeaan. Arjet yhteen sovittaen. Jakamisesta iloiten ja sitä arvostaen. Toiselle tilaa antaen (minulle usein vaikeata).

Ystäväni totesi taannoin, että parisuhteen kestäessä pitkään tunteen ja ystävyyden balanssi muuttuu. Alun intohimoinen liekehtivä tunne antaa vähitellen tilaa kumppaneiden väliselle ystävyydelle. Ja kaikki tämä on rakkautta. Tämä oli minulle oivallus, jonka sulatteluun on mennyt pitkään. Itse olen loputon romantikko, joka kaipaa läheisyyttä, kosketusta. Tunnetta. Minulle on hankalaa hyväksyä, että omat tunteeni ovat vain ja ainoastaan omiani. Pitäisi oppia hyväksymään se, että omat tarpeet eivät ohjaisi omaa mieltä niin voimakkaasti. Onni ei välttämättä ole omien tarpeiden tyydyttämistä vaan myös hetkessä elämistä. Siitä nauttimista mitä on, kullakin hetkellä.

Lapsilleni olen arvokas yhtä lailla. Olemalla olemassa. Tuki ja turva. Joku, jonka puoleen kääntyä, kun tarvitsee olkapäätä tai neuvoa. Joku, jonka kanssa sparrailla elämästä. Roolimallikin. Ovatko lapset suurin merkityksellisyyden lähde elämälleni? Luultavasti!

Ystävät. Lähipiiri. Ystävyyden tunnistaa siitä, että kaipaa toista. Ystävänä. Haluaa pitää yhteyttä. Meidän välillämme synkkaa. On helppoa ja mukavaa olla yhdessä. Saattaa mennä pitkiäkin hetkiä niin, ettei edes puhuta, ollaan vaan. Esim. istutaan ja luetaan. Ystävän olemassaolo on merkityksellistä. Se luo sisältöä elämään. Oma kiinnittymiseni taipumus näkyy myös ystävyyssuhteissani. Saan olla varuillani, etten vie kaikkea happea myös ystävyyssuhteista. Kiinnity ystäviini takiaisen tavoin. Että ymmärrän ihmisen oman tilan tarpeen. Yksityisyyden tärkeyden. Tämän olen oppinut ymmärtämään vasta vanhemmalla iällä, itsetutkiskelun myötä.

Voisiko tällä samalla mentaliteetilla suhtautua myös elämäänsä eläkkeellä? Ajatella, että se on aikaa, jolloin minun olemassaoloni on se, jonka tarjoan ympäröivälle maailmalle. Kaikki minussa, minuuteni, elämänkokemukseni jne. yhdessä paketissa. Arvo, jonka tuotan. Ympäristöni käytössä niille, jotka kokevat sitä tarvitsevansa.

On myös tahoja, jotka kokevat tämän kaiken sen arvoiseksi, että haluavat maksaa siitä. Sekin on enemmän kuin ok. Eläkeläiselle lisäansiot ovat aina tervetulleita. Erona työntekoon on se, että tämä toimii (usein miten) 100% minun ehdoillani. Kiireettömästi. Aikatauluja sovitellen. Energiaa tuottaen, ei kuluttaen.

Ajattelen tällaisen olevan mahdollista. Reunaehtona itselleni, ettei synny riippuvuussuhteita. Varsinkaan taloudellisia. Luodaan arvoa ympärillemme niin kauan kuin se tuntuu hyvältä, tarpeelliselta. Merkitykselliseltä. Ja siirrytään tekemään jotain muuta, kun tuntuu että niin tulee tehdä. Ilman pettymyksiä tms. Eläke tekee tällaisen ajattelun taloudellisesti mahdolliseksi.

Poikani kysyin autoa lainaksi lähteäkseen pitkäksi viikonlopuksi kaverinsa mökille. Minä olin suunnitellut ja jo lähes päättänyt lähteä moikkaamaan omia kavereitani Kainuuseen. Ensireaktioni poikani pyyntöön oli, ettei onnistu. Hetken mietittyäni kypsyin huomaamaan, että minun elämässäni oman reissun siirtäminen muutamalla päivällä (joka oli Kainuun kavereitteni puolesta mahdollista) ei ole juttu eikä mikään. Kunhan mieleni sallii sen. Tätä tarkoitan, kun puhun elämisestä päivä kerrallaan. Oman mielensä kouluttamista siihen, että on joustava. Samalla mahdollistaa lähimmäisensä toiveen ja siitä tulee hyvä mieli. Merkityksellistä?

Kaverini sai useita vuosia sitten aivohalvauksen ja menetti sitä myötä puhumisen taidon sekä osan liikuntakyvystään. Vietän hänen ja hänen perheensä kanssa aikaa aina silloin tällöin. Käytiin muutama viikkoa sitten tutustumassa Oodiin, Eliten terassilla fiilistelemässä ja vielä katsomassa uusi Indiana Jones elokuva. Kaikilla on hyvä mieli. Pieniä asioita. Minulle merkityksellistä!

Palautuminen on kaikki kaikessa. Olen mittauttanut omaa palautumistani muutaman kerran First Beat – teknologialla. Sillä jota monet urheilujoukkoeet mm mittaavat urheilijoidensa yksilöllistä palautumista. Tulokset kertoivat, että minä en palautunut lainkaan päivän mittaan. Ainoastaan öisin nukkuessa. Tämä johtunee liikuntarajoitteisuudestani ja sen myötä liikkumiseni vaativasta suuresta energiamäärästä. Nyt töitten loputtua tilanne on vähitellen muuttunut. Olen energisempi. Voin paremmin. Minua hoitavien ammattilaisten mukaan keskeisenä syynä tähän on arkistressin merkittävä väheneminen työhuolien poistuttua elämästäni. Tällä on ollut suora vaikutus kehoni jäykkyyteen, spastisuuteen. Sitä ei ole enää samalla tavoin kuin ennen. Työelämässä ollessani kävin erilaisissa fysikaalisissa hoidoissa useamman kerran viikossa. Sillä minä pysyin työkykyisenä. Nyt kerta viikossa riittää mainiosti. Stressin poistumisen lisäksi riittävä unen määrä ja oikea-aikaisuus ovat tärkeitä. Ja tähän suoraan vaikuttaen alkoholin käyttö. Lasillinenkin vaikuttaa yöuneen. Päälle sopiva määrä päivittäistä liikuntaa (itselläni näin kesällä golfia 1-2 kierrosta viikossa, uimista ja arkiliikkumista). Ihmisen mielen ja kehon yhteys on ilmeinen!

Kehollisesti ja ylipäätään terveydellisestä näkökulmasta voin jo varmuudella todeta saamieni potkujen olleen minulle siunaus!

Vähitellen alan myös totutella siihen ajatukseen, että potkut ovat olleet minulle kokonaisvaltaisestikin hyväksi.

Olen jo nyt saanut kokemuksia mm start-up maailmasta, jotka ovat olleet todella opettavaisia. Oman elämäni ja itseni reflektointi mm potkut.com blogin kautta on jotain, josta alan olla hyvinkin kiitollinen. Koen myös olevani läsnä aivan toisella tavalla kuin koskaan aktiivisen työurani aikana. Perheelleni ennen kaikkea. Myös ystävilleni. Moni ystävyyssuhde on herännyt eloon aivan uudella tavalla – toki muutamat läheiset ystävyyssuhteet tuntuvat myös muuttavan muotoaan oman ihmisenä muuttumiseni myötä. Lienee luonnollista. En ole enää sama kuin joskus aiemmin. Somebodysta anybodyksi pyrkiminen hämmentää joitakuita. Niin ainakin luulen.

Saamani potkut ovat edelleen aktiivinen toimija mieleni sopukoissa. Aika ajoin tuo tunnemaailma aktivoituu mitä erilaisemmista syistä, jotka muistuttavat minua menneistä. Mieli alkaa tehdä työtään ja yleensä seuraavana yönä asiat tulevat uniini. Päätunne on ahdistuneisuus. Tosin eri tavoin kuin aiemmin. Prosessini etenee. Se on pitkä. Se vaan tulee hyväksyä!