Kuka minä olen?

Kuka minä olen? Ja mitä minä haluan? Näiden kysymysten ympärillä elämäni on pyörinyt enemmän tai vähemmän viimeiset kuukaudet. Itsensä etsimistä, uudelleen luomista. Mitä paremmin ihminen tuntee itsensä ja arvonsa, sitä enemmän hänellä on psykologista pääomaa, sanoi aikanaan lääkäri Aki Hintsa. Psykologinen pääoma kuvastaa ihmisen toiveikkuutta, optimismia, sinnikkyyttä ja itseluottamusta.

Hintsa oli päätynyt psykologisen pääoman keskeiseen rooliin ihmisen hyvinvoinnissa valmentaessaan maailman parhaita urheilijoita sekä liike-elämän johtajia huippusuorituksiin. Ihmiset tulivat Hintsan klinikalle hakemaan neuvoja ja opastusta ollakseen entistä parempia siinä mitä he tekevät. He odottivat Hintsan paneutuvan ruokavalioon, harjoittelumetodeihin yms.. Ja olivat yllättyneitä, kun Hintsa aloittikin potilaan tilanteen kartoittamisen hänen henkisestä tasapainostaan.

Ensimmäinen kysymys jonka Hintsa esitti uudelle potilaalleen oli `Kuka sinä olet?` Seuraavaksi hän kysyi, `Mitä haluat?`. Kuten arvata saattaa, valtaosa Hintsan potilaista, huippusuorittajista, identifioitui urheilulajiinsa tai työrooliinsa. Esitteli itsensä roolinsa kautta. Potilaat olivat kiinnittyneitä johonkin joka ei ole pysyvää. Johonkin ulkoiseen, jonka varaan hyvää tasapainoista elämää ei voi rakentaa. Kun esimerkiksi urheilijan tulostaso ei pysykään totutun korkealla, hänen henkinen kykynsä kantaa epäonnistumiset joutuu koetukselle. Jos hänen elämänsä perustuu pelkästään urheilijaidentiteetille, hänellä ei ole vaikeina aikoina mitään mihin nojata ja hakea voimaa pärjätäkseen ihmisenä. Itsensä kanssa. Puhumattakaan hetkestä, kun ura loppuu. Elämä ei ole tasapainossa. Monet masentuvat, kroonisestikin.

Hintsan kolmas kysymys uudelle potilaalle oli ´Hallitsetko elämääsi?` Hän lähti tässä ihmisen arvomaailmasta ja tavoitteista. Elikö ihminen arvojensa mukaisesti vai joutuiko hän eri syistä joustamaan arvoistaan. Ja oliko hänelle ylipäätään selvää mitkä hänen arvonsa olivat? Omien arvojen noudattaminen vaatii uhrauksia. Jari Sarasvuon kerrotaan sanoneen että ´Jos arvosi eivät maksa sinulle mitään, ne eivät ole arvoja vaan mielipiteitä`. Maksamisella hän tarkoittaa uhrauksia. Luopumista. Me ihmiset joudumme usein ristiriitaisiin tilanteisiin arvojemme kanssa. Luopumaan periaatteistamme jonkin vielä suuremman hyväksi. Arvovalinnat ovat usein kokonaisvaltaisen hyvinvointimme taustalla. Emme elä niin kuin olisi parasta. Ei vähiten siksi, että harvan ihmisen ajatusmaailma on täysin looginen ja ristiriidaton. Hyvinvointimme parantamisen tulisi aina lähteä henkisestä hyvinvoinnistamme.

Minä työstin omalta osaltani vastaukset Hintsan esittämiin kysymyksiin.

Kuka minä olen?:

Klaus Kuhanen, 63 vuotias , Vapaa kirjailija(?), Kolmen pojan rakastava, huolehtiva ja ylpeä isä, Rakastava aviomies.

Uskon reiluuteen, rehellisyyteen, suvaitsevaisuuteen ja läpinäkyvyyteen. Nämä koen arvoikseni. Ja näistä arvoistani lipeän usein.

Välitän ihmisistä – lähimmäisistäni. Ihmiskäsitykseni on hyväksyvä ja huolehtiva. Olen iän myötä yhä liberaalimpi ja humaanimpi. Iso huoleni on yhteiskunnan polarisoituminen mm kasvavien tuloerojen myötä.

Opettelen tunteman itseäni paremmin, ja rakastamaan itseäni. Uskon elämän tarkoituksen olevan sen, että elää, omana itsenään. Että osaa arvostaa itseään juuri sellaisena kun on. Että osaa olla onnellinen juuri tässä ja nyt, ymmärtäen että kaikki on hyvin juuri nyt. Että minulta ei puutu mitään! Olen tasapainossa itseni kanssa, juuri nyt!

Olen kaikkea muuta kuin valmis – ei ihminen koskaan valmistukaan!

Mitä minä haluan?:

Olen saanut elämältä paljon. Haluan antaa takaisin auttaen ihmisiä, etenkin nuoria, menestymään ja olemaan sinut itsensä kanssa. Rakentamaan elämänsä arvojensa ja itsetuntemuksen varaan. Oppimalla olemaan onnellisia juuri tässä ja nyt.

Haluan myös oppia olemaan kiinnittymättä ulkoisiin asioihin. Asioihin, jotka on helppo menettää. Rakentaa elämäni sisäisen voimani ympärille. Olemaan tasapainossa itseni kanssa, anybody somebodyn sijaan!

Vietin illan Saunaseuralla saunomassa Kehto Koulun perustajan kanssa. Olen käynyt Kehto Koulun Vapaa Tie koulutuksen ja ammentanut sieltä paljon ymmärrystä ihmisen henkisyydestä. Keskustelimme onnellisuudesta. Onko onni ylimainostettua? Onko elämän tarkoitus etsiä onnea? Vai riittääkö, että on tyytyväinen siihen mitä on, tässä ja nyt? Kun keskityt juuri tähän hetkeen, huomaat että sinulla on pääsääntöisesti kaikki hyvin. Olet onnellinen, jos sitä määrettä halutaan käyttää. Sinulta ei puutu mitään, juuri nyt. Tässä hetkessä. Huolimatta kaikesta ympärillä tapahtuvasta. Kaikesta ulkoisesta. Olet vapaa mielesi tarinoilta. Olet tietoinen hetkestä ja itsestäsi. Tasapainossa.

Itse olin vuosikaudet elänyt periaatteella, että tunne on totuus. Etsinyt onnellisuutta. Tehnyt asioita, jotka olen kokenut tekevän minut onnelliseksi. Ja kokenutkin onnellisuutta! Tiedostamatta tuon onnellisuuden olevan monilta osin ulkoista. Ostettua onnea. Lomamatkoja, harrasteauto jne.. Onni on kestänyt hetken. Sitä on jäänyt kaipaamaan. Ruokahalu on helposti kasvanut syödessä. Se mikä teki eilen onnelliseksi ei oikein tunnu tänään enää miltään. Mitäs seuraavaksi?

Kunnes koittaa luopumisen aika! Vastavoima tulee aina, haluat sitä tai et! Kun olen kylpenyt riittävän pitkään ulkoisen onnen altaassa, tulee aika, jolloin altaan vesi muuttuu kylmäksi. Tietoisuus. On aika nousta altaasta ja luopua ulkoisista onnen elementeistä. Se ei tunnu kivalta. Itse asiassa tuntuu välillä siltä kuin maailmani olisi alkanut sortua. Yksi kerrallaan erilaisia vastoinkäymisiä. Erilaisia kehon vaivoja. Liikuntakyvyn heikkenemistä. Henkistä ahdistuneisuutta. Ja niin edelleen. Elämässäni on epävarmuuden ja ahdistuksen aikakausi. Vastavoima.

Voiko vastavoiman ilmiön välttää? Kyllä, periaatteessa. Keskittymällä hakemaan tasapainoa. Mitä vähemmän tavoittelee jotain jota ei aidosti ole, sen vähemmän syntyy heiluriliikettä, vastavoimaa. Hyväksymällä tämä hetki ja tiedostamalla että kaikki on hyvin, tasapaino on mahdollista. Et tarvitse mitään lisää. Se mitä sinulla on riittää. Olet anybody.

Käytännössä tasapainoa ei saavuta koskaan. Pientä heiluriliikettä tapahtuu koko ajan. Jopa kaikkein tietoisimmillakin. En ajattele, että luovun täysin esim lomamatkoista tai muista ulkoisen onnen elementeistä. En usko olevani siihen valmis. Yritän kuitenkin tiedostaa vastavoiman olemassaolon ja hyväksyä sen.

Aika ajoin jään pohtimaan onko itsereflektiossa mitään järkeä. Miksi ylipäätään olen ryhtynyt tutkimaan itseäni? Mitä hyötyä siitä on? Eikö olisi ollut helpompaa vain jatkaa elämäänsä kiinnittyneenä ulkoiseen! Sujuihan se useamman kymmenen vuotta ilman ongelmia – tai en ainakaan havainnut niitä 😉. Halusin itsestäni paremman version! En ollut varautunut kaikkiin itsereflektion haasteisiin mitä matka on tuonut mukanaan. Tällainen pohtiminen on inhimillistä. Samalla on syytä todeta, että kun matkalle kerran lähtee, sieltä ei ole paluuta entiseen. Se ei vaan onnistu, vaikka haluaisikin. Uskon kaiken lopulta olevan minulle hyväksi. Lähimmäisillenikin. Sitä kohden – vaihtoehtoja ei ole!

Hallitsenko elämääni?

Olen lukenut viime kuukaudet Richard Bollesin ´What Colour is your Parachute?` kirjaa. Se on amerikkalainen työnhaun kulttiopas. Kirjoitettu joskus ´70-luvulla ja päivitetty nykyaikaan muutaman vuoden välein. Viimeisin päivitys 2022. Kirjan ydin rakentuu itsetuntemukselle. Kirjassa esitellään ns Flower-malli ja opastetaan harjoitustehtävien kautta löytämään omat vahvuutensa. Yksi keskeinen oivallukseni on tunnistaa toisaalta oma tähän asti kertynyt spesifi osaamiseni ja kokemukseni ja toisaalta intohimoni. Mistä pidän ja mitä haluan tehdä?

Bollesin Flower mallin pohjalta tehdyn itsensä vahvuuksien kartoittamisen jälkeen päädyin kieltäytymään minulle tarjotusta mielenkiintoisesta projektista. Mielenkiintoisen projektista olisi tehnyt se, että minun olisi pitänyt opetella itselleni aiemmin tuntemattomia taitoja liike-elämässä. Projektia minulle tarjoavat olivat vakuuttuneita, että onnistuisin siinä. Se olisi onnistuessaan merkinnyt myös taloudellista palkkiota, success-fee periaatteella. He käyttivät mm argumenttia, että nyt kun minulla on aikaa, olisin juuri oikea henkilö projektiin.

Tutkin itseäni muutaman viikon ajan. Taloudellinen palkkio ajoi minua eteenpäin. Alkuun homma houkutti. Ajattelin että oppisin jotain uutta ja se olisi innostavaa. Lopulta päädyin kuitenkin toteamaan, että minulta ei löydy riittävää intohimoa. Yksin työskentely ei innosta. Osaamispääomani ei tuntunut olevan hyötykäytössä. En siis lopulta uskonut onnistumiseeni. Totesin, että nyt on oltava rehellinen itselleen. Ja muille. Elettävä arvojensa mukaisesti. Kerrankin. Ja annettava houkutusten olla. Ilman uskoa itseensä ja intohimoa ei kannata ryhtyä mihinkään, mikä ei ole pakko. Jos siinäkään tapauksessa. Päätös oli minulle vaikea ja lopulta helpotus.

Kerroin yhdelle läheiselleni pohtimisestani kyseisen projektin ympärillä. Hänen kommenttinsa yllätti. Hän vertasi tilannettani työttömän työnhakuun – työvoimatoimisto tarjoaa sinulle työtä ja sinun on periaatteessa hyväksyttävä se. Ellei sinulla ole vahvoja syitä olla hyväksymättä tarjottua työtä, menetät työttömyysetuutesi karenssin ajaksi. Sinulta ei kysytä onko sinulla intohimoa tarjottua työtä kohtaan. Tämä on päätetty puolestasi. Minä tulen ilmoittautumaan työttömäksi työnhakijaksi muutaman viikon kuluessa.

Minulla ei ole rajattomasti aikaa käytettävissäni – päinvastoin. Sitä on 168 h viikossa. Tästä ajasta käytän kolmanneksen eli 56h nukkumiseen. Noin 50% (85h) haluan käyttää liikuntaan, sosiaaliseen kanssakäymiseen, lukemiseen, kirjoittamiseen , pohtimiseen yms eli itseeni ja lähimmäisiini. Tämä jättää minulle 27h viikossa työn kaltaisiin projekteihin – kolme päivää viikossa a´9h tai kaksi päivää á 9h + 2 päivää a´4,5h (ns 1/2 päivä) tms. Montako projektia siihen mahtuu? En halua elämäni muuttuvaan jälleen kiireiseksi. Täytyy katsoa millaisiksi projektit alkavat muodostua? Alan ymmärtää pitää huolta siitä, että kaikenlaisen tekemisen on syytä olla intohimoa herättävää ja myös jotain, jossa voin käyttää kertynyttä osaamispääomaani hyödykseni. Saas nähdä miten periaatteeni pitävät, arvoistani puhumattakaan😊.