Keinumista Kubler-Rossin käyrällä

Arjen hallinta! Päädyn ottamaan takaisin käyttööni to-do kalenterirutiinin. Tekemisiä ja menoja sen verran runsaasti, että kokonaisuutta ei hahmota, ellei se näy kalenterissa.

Teen Outlook-kalenteriini kokopäivä-varauksen maanantaista perjantaihin ja merkitsen sen vapaaksi. Näin kalenterini ylälaitaan ilmestyy palkki, jonne kirjoitan kuluvan viikon to-do listan. Sieltä sitten ´pudottelen` tekemisiä kalenterivarauksiksi eri viikonpäiville (ja kuvittelen näin olevani organisoitu ja aikaansaava😊).  

Aloitan jokaisen viikon suunnittelun merkkaamalla kuntosali- ja uintitreenit. Joka toinen aamu tavoitteena. Jokaiselle aamulle 30 min meditaatio – jos sattuisi heräämään ajoissa. Pyrin pitämään ei-treeniaamut vapaana klo 10 asti – slow mornings on aikaa itselle. Onnistuu joskus. Lounas- yms tapaamiset ovat ilmestyneet kalenteriin jo aiemmin sitä mukaa kun niitä on tullut sovittua. Lopuksi to do-tehtäviä periaatteella yksi per iltapäivä. Tässä homma alkaa sitten lopullisesti livetä! Tekemistä on sen verran paljon, että kalenteriin ilmestyy helposti kaksi aihetta per iltapäivä. Harvoin onnistun kuitenkaan tätä toteuttamaan uppoutuessani yhteen aiheeseen niin syvällisesti. Eli siirrän tekemättömän homman eteenpäin seuraavalle päivälle ja ruuhka on valmis😊.

Miten tässä näin kävi? En näemmä malta pidättäytyä yhden to do´n per päivä tahdissa. Ottaa iisimmin. En ole koskaan malttanut. Siksi päivät venyivät työelämässä. Halusin saada asioita aikaiseksi ja toimittaa lupaamani jutut mieluummin etuajassa. Nyt ei tarvitsisi. Pitäisikö yrittää muuttaa tapojaan? Siirtää tekemisiä seuraaville viikoille ihan muina miehinä😊?

Kun kalenteri on täynnä menemisiä ja tekemisiä, illalla on usein euforinen olo. Aikaansaavuus. Merkityksellisyys? Dopamiini-Serotoniini cocktail-pyrskähdys. Seuraavana aamuna olo olikin taas apea. Mitäs nyt? Koko päivä vähän mollivoittoinen. Kalenteri rauhallisempi. Johtuisiko siitä? Ja sitten seuraavana päivänä taas täynnä virtaa. Heti aamusta. Slow morning unohtuu ja kymmeneltä on jo sellainen olo, että päivän työt on tehty. Valtaisa drive! Mistä on kysymys? Mikä aiheuttaa nämä fiilisailahtelut?

Treenipäivinä virtaa näyttäisi olevan enemmän – endorfiini? Treenata ei vaan voi joka päivä. Ei aina joka toinenkaan. Kroppa pistää vastaan. Liittynee perussairauteeni! Tai ikääntymiseen? Vai elämänmuutokseen? Kaikenlaisia kremppoja on alkanut ilmaantua. Lääkärissä on saanut juosta aiempaa selkeästi useammin. Onhan sitä kuullut tarinoita eläkkeelle jääneistä ihmisistä, joiden terveys romahtaa pian eläköitymisen jälkeen. Psyykkeellä on iso vaikutus myös fyysiseen hyvinvointiin.

Tunteitteni vuoristorata näyttää siis edelleen jatkuvan. Keinun edestakaisin Kubler-Rossin käyrän ´mutkassa`, depression´n ja experiment´n välillä. Potkut eivät enää juurikaan aiheuta ahdistusta – tai näin selitän itselleni. Ja käytännössä ahdistun toden teolla aina kun entinen työnantajani jollain tavoin muistuttaa olemassaolostaan. Olen tästä yllättynyt. Niin kauan kuin minä koen kontrolloivani yhteydenpitoa, fiilis on ok. Mutta jos ja kun yhteydenottoja tapahtuu tavalla tai toisella vastakkaiseen suuntaan, ahdistus iskee. Tämä on vain myönnettävä itselleen. Ja hyväksyttävä. Sitä ei saa näemmä pois päättämällä, että nyt en enää ahdistu. Hyvä niin. Poistin loputkin entisen työpaikkani kontaktit LinkedIn´stä ajatellen, että ehkä näin saan etäisyyttä. Minun irtautumisriittini.

Huolta ja ahdistusta aiheuttavat monet elämän kiemurat. Tässäkin on opettelemista ja hyväksymistä. Huolet ja ahdistus kuuluvat elämään. Ihmisen huolikapasiteetti tuntuu olevan rajallinen. Työasiat ovat osaltani vieneet valtaosan omasta kapasiteetistani. Viime syksynä ja talven mittaan kapasiteetin vei potkuni – merkittävä elämänmuutos. Nyt ´tavallisille` huolenaiheille alkaa olla enemmän tilaa mielen sopukoissa.

Huolet ja ahdistus aiheuttavat masennusta. Kubler-Ross´n malli ihmisen tavasta käsitellä isoja muutoksia elämässään pitää sisällään myös masennuksen vaiheen. Sain kuulla, että masennus on tärkeä vaihe tuota prosessia. Masennus on paranemisen vaihe. Sen aikana keho ja mieli kuulemma lepäävät ja keräävät energiaa toipumiseen, prosessin seuraavia vaiheita varten. Luova vaihe ja integroituminen uuteen vaativat voimia. Kunhan pitää huolen, että masennus ei kroonistu! Jään pohtimaan?

Saan kriittistä palautetta potkut.com blogista. Palautteen antaja ei pidä blogistani ja kertoo tietävänsä, ettei ole ainoa, joka kokee näin. Kiitän palautteesta ja pahoittelen toteamalla, että lienee luonnollista, että kaikki eivät voi pitää kaikesta. Tai siis näin minun olisi pitänyt kommentoida. Minä sen sijaan en sanonut juuri mitään. Poistuin tilanteesta. Palaute meni kunnolla ihon alle.

Ymmärsin pysähtyä tämän tunteeni äärelle. Tarkkailla sitä juurta jaksain. Enkös minä kirjoita blogia itselleni. Kuinka jonkun mielipiteellä voi olla väliä? Löysin tarpeen olla mieliksi, kaikille. Olla kaikkien kaveri. Paeta hetkiä, joissa tämä ei toteudu. Vältellä tilanteita, joissa saattaa tulla torjutuksi. Hetken maisteltuani oivallustani joudun myöntämään, että olen alitajuntaisesti ollut tästä luonteenpiirteestäni tietoinen pitkään mutta kieltänyt totuuden itseltäni. Puhumattakaan että myöntäisin sen ulospäin. Olisiko aika?

Minä, joka miellän itseni mm myynnin ammattilaisena. Eikö torjutuksi tuleminen ole myymisen arkipäivää? Varsinkin uusasiakashankinnassa ns kylmäsoittaminen on keskiössä ja voisi hyvinkin olla tulevaisuuttani. Jos aion ryhtyä vielä jonkin asteiseen työntekoon, se tarkoittaa suurella todennäköisyydellä uusasiakashankintaa. Pakenenko takavasemmalle nyt kun olen oivaltanut vältteleväni torjutuksi tulemista? Vai alanko siedättämään itseäni? Luuri käteen ja hymyssä suin kohti tuntemattomia vesiä. Koskaan ei ole myöhäistä kouluttaa mieltään ja opetella uutta.

Tasapuolisuuden nimissä todettakoon, että pääosin blogistani saama palaute on myönteistä ja kannustavaa. Blogilla on mitä ilmeisimmin jonkin verran pysyviä lukijoita ja muutamalta olen saanut kannustusta jatkaa kirjoittamista. He haluavat tietää kuinka tämä kaikki päättyy. Happy end…? Minäkin haluaisin tietää… 😊.

Olin pitkällä sunnuntailounaalla minulle aiemmin tuntemattoman henkilön kutsumana. Keskustelimme tuntikausia blogistani ja elämän käänteistä. Sparrasimme toisiamme. Hän kysyi, olenko onnellinen? Vastasin että en samalla tavoin kuin ennen potkujani. Olen huoliorientoitunut. Seuraava kysymys oli luonnollisesti, että miksi näin? En osannut heti vastata. Minulle alkaa aueta onnellisuuteni ydin – mietin eri asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Iso osa niistä liittyy johonkin ulkoiseen – usein asioihin, joita saadakseen tai kokeakseen kuluu rahaa. Nyt kun olen alkanut sopeuttamaan kulujani pienempiin tuloihin, ulkoisia ilonaiheita on selkeästi vähemmän. Tämä on mielestäni hyvä asia – se että oivallan. Lounasseurani hymyili, katsoi minua silmiin ja totesi olevansa onnellinen puolestani siitä, että sain potkut. Tarvitsin ilmiselvästi töytäisyn löytääkseni todellisen onnen elämästäni. Matkalla ollaan. Etsintä jatkuu… 😊.

Seuraava kysymys koski entistä elämääni, työelämää. Jos saisin sieltä jotain takaisin, mitä haluaisin. Jälleen hiljaisuus. Ansiot? Onko siis niin, että minä todellakin puursin kymmeniä vuosia vain ja ainoastaan rahan kiilto silmissäni. Kertoen itselleni aivan toisenlaista tarinaa merkityksellisyydestä jne.. En halua uskoa tätä todeksi. Soperran vastaukseksi, että on liian aikaista vastata. Eihän työsuhteenikaan ole vielä päättynyt. Jään kovin mietteliääksi.

Taas pohdituttaa elämän tarkoitus? Se on se, että elää - hyvä niin! Mutta mitäs eläminen lopulta oikein tarkoittaa?

-          Hengittämistä, ennen kaikkea. Tietysti!

-          Nukkumista! Mahdollisimman säännöllisesti ja riittävästi.

-          Juomista - vettä. Riittävästi. 

-          Syömistä - säännöllisesti vai silloin kun on nälkä?

o   Terveellisesti ja/vai sitä mitä tekee mieli. Tällä on merkitystä hyvinvoinnilleni. Vatsa ei pidä kaikesta ja reagoi, toisin kuin nuorena. Silloin vatsa tuntui sulattavan mitä tahansa. Nyt se alkaa kuplimaan todella helposti. Parhaiten pärjäilen, kun syön kalaa, vihanneksia. Valkoista lihaa. Gluteeni minimissä - leipä, pulla ja paakelsit ei hyvä! Ei sipulia. Sokerit pois. Karkit minimissä. Pidättäytyminen lakusta, josta pidän. Ei rasvapommeja kuten sipsejä, piirakoita yms (ainakaan kovin usein).

-          Ulkoilua - raitista ilmaa!

-          Liikuntaa - säännöllisesti ja jatkuvasti. Aerobista liikuntaa min 30min 2-3 krt viikossa.

-          Rakkautta - lähimmäisten rakastaminen voimaannuttaa ja rakastettuna oleminen pitää hengissä.

-          Perhe - on paras!

-          Sosiaalista kanssakäymistä - ystävät ovat elämän suola ja ihmisten tapaaminen voimaannuttavaa!

-          Merkityksellisyys - onko se hyvän elämän edellytys? Vai pärjääkö sitä ilman että kokee merkityksellisyyttä?

-          Arvostusta - jokaisella on oikeus kokea olevansa arvostettu ja velvollisuus arvostaa. Vai onko tämäkään oleellista? Mitens itsensä arvostaminen?

Ei ilmestynyt tälle listalle juurikaan asioita, joiden vuoksi täytyisi ehdottomasti palata vakituiseen päivätyöhön!  

Sitten seuraa keskustelu koskien somebodya, anybodya ja nobodya. Ovatko ne työelämän statukseen liittyviä rooleja? Huomaan ajatelleeni näin hieman itsekin mutta vähitellen ymmärrys alkaa aueta. Jokainen ihminen on somebody. Sen liittyy arvostukseen. Ja balanssiin itsesi arvostamisen sekä saamasi ulkoisen arvostuksen välillä. Kun olet Somebody, ulkoinen arvostus painaa vaakakupissa enemmän. Oppiessasi arvostamaan ja rakastamaan itseäsi, balanssi löytyy ja sinusta alkaa kehittyä anybody. Ulkoisen arvostuksen tarpeesi vähenee. Jos ja kun kehityksesi jatkuu, lopulta olet tietoinen ja sinut itsesi kanssa. Mielesi ja tunteesi eivät häiritse koska ne eivät ole osa tietoisuutta. Annat niiden elää omaa elämäänsä. Olet nobody – sinut itsesi ja ympäristösi kanssa. Kasvamme henkisesti nobodyksi viimeistään vetäessämme henkeä sisäämme viimeisen kerran tässä elämässä.

Minä olen sanonut pyrkiväni kehittymään anybodyksi. Tarkoittaa että oppisin arvostamaan itseäni ja painottaamaan itseni arvostusta yli ulkoisen arvostuksen. Ja kuitenkin kysyn jatkuvasti itseltä, olenko onnistunut. Päivittäinen dopamiini annos tulee, ainakin toistaiseksi, saadusta positiivisesta palautteesta. Minä oikein kalastan sitä. Tämä on mieleni tuotosta, kun superegoni haluaa pitää minut epäbalanssissa moittien ja ollen tyytymätön itseeni. En ole riittävä. Mieleni on eksistentiaalisessa tilassa ja vertaa minua itseni ja ympäristöni asettamiin odotuksiin. Tavoittelen essentiaalista tilaa, jossa olen tyytyväinen itseeni sellaisena kuin olen.

Olen vähitellen alkanut uskoa siihen, että tietoisuus on täsmällinen. Joogista ajattelua. Vierasta meidän kulttuurissamme. Meille ihmisille tapahtuu joskus selittämättömiä asioita, juuri oikealla hetkellä. Sunnuntainen lounasseurani, minulle ennestään tuntematon ihminen, ilmestyi elämääni täysin odottamatta. Monituntinen keskustelumme sai minut pohtimaan useita asioita uudesta kulmasta. Hänellä oli minulle jokin viesti, jonka merkityksen toivottavasti vielä ymmärrän. Elämän ilo? Mistä se syntyy? Oivalluksia tulee jatkuvasti. On niin paljon opeteltavaa. Näyttää ulospäin varsin raskaalta. Lähipiirini huokailee. Itse koen, että näin on tapahtuva. En kadu menneitä. Päinvastoin. Olen iloinen ja kiitollinen eletystä elämästä. Kaikesta mitä olen saanut kokea. Ja pelokkaan innoissani oppimaan ja oivaltamaan! Aivan kuin loisin itseäni uudelleen. Opettelisin tuntemaan itseni uudelleen kaiken koetun pohjalta. Päivittämään käyttöjärjestelmääni uusilla ominaisuuksilla. Persoona ei yleensä ihmisellä muutu, paitsi joskus jos kokeen erittäin voimakkaan tragedian tms.. En usko, että itseni kohdalla on kyse tällaisesta. Enemmänkin herättävästä havahtumisesta, tietoisuuden lisääntymisestä.

Sunnuntai 5.3´23 HS piti sisällään kirjailija Juha Itkosen haastattelun hänen uusimman kirjansa julkaisun johdosta. Kirjassaan Itkonen halusi kuvata perhe-elämän valoisia puolia ja kertoo yllättyneensä siitä, kuinka vaikeata onnesta on kirjoittaa. ”Onnesta syntyy aika huonoa draamaa. Sen takia se jää taiteessa liikaa paitsioon suhteessa siihen, mitä elämä oikeasti on”, Itkonen sanoo haastattelussa. Siitäkö oma draamani johtuu. Kun käsittelen elämäni muutoksia kirjoittamalla. Täytyy lukea Itkosta ja opetella kirjoittamaan ilosta!

Päätän elvyttää joskus alkuvuodesta aloittamani tavan kirjoittaa ylös joka päivä kolme asiaa, joista olen ollut iloinen. Onnen hetkiä. Serotoniinipyrskähdyksiä.