Kahdeskymmenes kuudes viikko

Häkin ovi on auki! Minulla on vapaudu – kortti kädessäni. Elämän seuraava vaihe on oikeasti alkanut! En ryntää suin päin ulos vaan tarkkailen ympäristöä ja tunnustelen nuuhkien ilmaa. Elämää.

Irtisanomisaikani on päättynyt. En ole enää edellisen työnantajani käytettävissä. Voin kutsua itseäni vaikkapa vapaaksi kirjailijaksi!

Minua on varoitettu uudesta ahdistuksen piikistä, kun tämä hetki koittaa. En koe sitä, ainakaan vielä. Jopa minua rassannut toimeentulostressi pysyy taka-alalla.

En ole helpottunut, en vihainen, en katkera, en innostunut. Minä vaan olen.

Edellinen työpaikkani tuntuu etäiseltä ja vieraalta. Jopa vastemieliseltä. Näen menneisyydessäni enemmän ongelmia kuin mahdollisuuksia. Tämä lienee inhimillistä. Kaiken tapahtuneen jälkeen. Egoni suojelee minua. Olen kokenut saman tunteen kerran aiemmin päätettyäni itse irtisanoutua silloisesta työpaikastani. Henkinen seinä kasvoi liian suureksi. Se mikä vielä äsken tuntui innostavalta, alkoi tuntua vaikealta ja vastemieliseltä. Syitä tunteisiin oli monia. Niin kuin aina. Oma ajattelu ja toiminta vaikutti vähintään yhtä paljon kuin ulkoiset tekijät. Näin yleensä tapahtuu. Oli aika mennä eteenpäin.

Mielen vertikaali. Rauha. Koen olevani niskan päällä. Mieli ei pauhaa ja sepitä tarinoita oloni järkkymiseksi. En ole sen pauloissa. Niin – tai onhan tämäkin mielen tarina. Et ole sitä mitä luulet olevasi. Se mitä esimerkiksi enneagrammi-teoria kertoo persoonastani, ei ole totta. Mikä sitten on? Tietoisuus. Tässä hetkessä.

Istun koneen ääressä. Aurinko paistaa. Aivoni suoltavat tekstiä, jota sormeni välittävät näppäimistön kautta ruudulle. Tämä on totta! Rauhallinen oloni, juuri nyt, tässä hetkessä, on totta. Wahe Guru, kuten joogit sanovat kokiessaan mielen iloa ja rauhaa.

Mitä olen oppinut ja oivaltanut viimeisen kuuden kuukauden aikana?

Oli tullut aika, jolloin pitkään jatkuneiden työtehtävieni tuli loppua. Elämäni oli tullut kohtaan, jossa oli aika lähteä uudelle sankarimatkalle. En kyennyt irrottautumaan itse. Enkä ymmärtänyt, että näin tulisi tapahtua. Kiinnittymiseni työhöni, työelämäni rytmiin ja taloudelliseen hyvinvointiin pitivät minua pihdeissään. Ne olivat minun totuuteni. Ja samalla jokin oli ohjannut minua jo pitkään kohti uuden matkan alkua. Olin alkanut tehdä asioita ja toimia tavoilla, joiden tarkoitus oli saattaa minut ulos entisestä. Ei tietoisesti. Vasten tiedostettua tahtoani.  Onko tämäkin tarina, jonka olen sepittänyt itselleni selitykseksi tapahtuneelle? Kyllä. Eikä minun tule identifioitua tähänkään. Vaan löytää paikka, jossa en ole identifioitunut mihinkään!

Oli miten oli, pitkään jatkunut työurani, sellaiseni kuin sitä elin kymmeniä vuosia, on päättynyt. Se on totta!

Itsereflektio, itsensä tuntemaan opettelu, itsensä rakastamisen etsiminen. Somebodysta anybodyksi matkan aloittaminen. Tämä kaikki on ollut antoisaa, ja tuskaista. Olen halunnut useaan otteeseen palata takaisin entisen kaltaiseen elämääni. Se ei kutenkaan ole mahdollista. Tältä matkalta ei ole paluuta. Henkisen matkan voi toki halutessaan keskeyttää, ja niin olenkin tehnyt viimeisten vuosien aikana monta kertaa. Se ei ole tuntunut hyvältä – henkisyys sisälläni on muuttanut muotoaan ja puskee minua eteenpäin integroitumiseni tiellä. Kohti jotain uutta. Mielenkiintoista. Pelottavaa. Intohimo löytyy pelosta.

Tietoisuus on täsmällistä. Uskon yhä enemmän intuitiooni. Uskon yhä enemmän siihen, että asiat tapahtuvat, kun on sen aika. Halusimme tai emme.

Olen myös tiedostanut aiempaa selkeämmin sen, että ahdistuksen ja paniikin iskiessä ihminen taantuu ja persoonan primitiiviset käyttäytymismallit ottavat vallan. Näin ei tarvitse olla - mieltä on koulutettava runsain määrin pystyäkseen hallitsemaan sitä. Esimerkiksi astua itsensä ulkopuolelle, tarkkaillen mieltään tunnekuohujen vyöryessä päälle sen sijaan että antautuu niiden vietäväksi. Sen taidon unohtaa toistuvasti, juuri silloin kun sitä tarvitsisi eniten.

Paras neuvo on, että ei tee mitään. On vaan ja katsoo mitä tapahtuu!

Buddhalaisuudessa puhutaan elämänkärsimyksestä ja sen ymmärtämisestä. Elämä on kärsimysten tie. Kärsimyksessä ei ole mitään pahaa. Kärsimystä ei tule yrittää paeta. Se ei onnistu. Trust me – yritetty on😊! Kärsimyksen kanssa pitää opetella elämään. Sisällyttää kärsimys oleelliseksi osaksi omaa arkeaan.  Sen sijaan että yrittää lakaista kärsimykset maton alle. Hyväksyä kärsimyksen olemassaolo. Löytää onni kärsimyksen keskeltä. Kultainen keskitie. Henkilökohtaisten viisaiden tekojen kautta.

Potkut eivät tapa, ne vahvistavat. Vaikka vituttaisi kuin pientä eläintä, kuten yksi huippupoliitikko lausui auki tunteensa vaalituloksen selvittyä. Yksi ovi sulkeutuu ja yksitoista uutta aukeaa. Toipumisen prosessi noudattelee Kubler-Rossin käyrää. Poikkeuksetta. Prosessi on pitkä – se kestää paljon pidempään kuin voisi arvata. Jos sille antaa sen ajan, jota se vaatii. Useimmat meistä eivät tee näin, ja se on ihan ok. Asioita jää käsittelemättä. Meillä kaikilla. Kukaan ei ole täydellinen. Jokainen epäonnistuu. Ja tämä kaikki on ok, inhimillistä.

Olkaamme itsellemme armollisia. Surusta selviää suremalla!

Työelämän jatkuvasta stressistä vapautuminen on mahtavaa. Itse olen aina pitänyt pientä stressiä hyvänä ja välttämättömänä. Edellytyksenä sille, että kykenee olemaan dynaaminen. Nyt, 24/7 työstressin hellitettyä, koen edelleen olevani dynaaminen ja samalla energisempi kuin ehkä koskaan. En kaipaa edes positiivista stressiä.

Unen tärkeyden ymmärtäminen ja sen vaaliminen on parantanut elämäni laatua merkittävästi.

Kirjoitin heti potkujani seuranneella viikolla itselleni ylös elämäni sen hetkiset prioriteetit. Niin kuin ne näyttäytyivät silloin. Oma terveys ja hyvinvointi, perheen hyvinvointi, ystävät. Nämä eivät ole muuttuneet miksikään matkan varrella.

Työn rooli elämässäni on muuttanut muotoaan.

Istuin illallisella kahden henkilön kanssa jotka pitävät työntekoa elämänsä ehkä keskeisimpänä osana. Olemme tunteneet pitkään. Ja jakaneet työn merkityksellisyyden korostumisen omissa elämissämme. Emme olleet tavanneet kasvotusten pitkään aikaan. Sain nopeasti huomata, että olen muuttunut. En koe työn roolia enää samanlaisena elämässäni. Löysin itseni puolustuskannalta omien ajatusteni kanssa. Myymästä niitä toisille. Hakemassa ajatuksilleni hyväksyntää. Miksi? Eikö minun pitänyt olla sinut itseni ja ajatusteni kanssa, hyväksyen yhtä lailla kaikkien muiden tavan ajatella. Hyväksyä sen, että olemme erilaisia ja ajattelemme eri tavoin. Anybody?

Keskustelu oli ilmeisen hämmentävää myös pöytäseurueelleni heidän kysellessään tuntemuksistani ja ajatuksistani. Saimme huomata, että kaikki ei ole kuten ennen. Luonnollisesti, hyvää tarkoittaen ja varmasti huomaamattaan, keskustelukumppanini puolustivat omia näkemyksiään saattaen jopa kokea, että minut täytyy auttaa `takaisin`! Sellaiseen maailmaan ja ajatuksiin työn osalta, jonka viimeksi tavatessamme jaoimme. Tämä kaikki jäi pohdituttamaan kovasti.

Mikä minä olen saarnaamaan toisille, kuinka elämäänsä pitäisi elää. Kerron omista ajatuksistani, jos kysytään. Mutta ei minun tarvitse hakea niille hyväksyntää. Riittää että olen itse sinut ajatusteni kanssa. Ja hyväksyn toisten ajatukset, vaikka ne eroaisivat omistani. Tasapainoisesti. Itseäni ja muita arvostaen. Eilinen keskustelu osoitti, että en ole lähellekään perillä tämän kanssa. Yodan viisaus: ”opettele päästämään irti kaikesta mitä pelkäät menettäväsi” osoitti jälleen voimansa. Olen kaikkea muuta kuin päästänyt irti identiteetistä, johon olen ollut kiinnittyneenä vuosikymmennet. Hienoa on se, että oivallan tämän!

Yksi parhaista saamistani neuvoista on ollut, että pitää olla aktiivinen.

Kannattaa tavata paljon ihmisiä ja kuunnella mitä heillä on sanottavaa. Sitä kautta uudet ovet aukeavat. Olen oivaltanut myös sen, että kun hyvä kaveri saa potkut, hänet pitää kutsua kahville ja pohtia yhdessä hänen tilannettaan. Sparrata. Hän hyötyy siitä enemmän kuin ensi alkuun voi kuvitellakaan. Se on lähimmäisestä välittämistä parhaimmillaan. Moni on tehnyt juuri näin minun kanssani. Siitä suuri kiitos!

Mitä potkuni opettivat työelämän näkökulmasta?

potkut.com blogini keskeisin motiivi on ollut potkujen arkipäiväistäminen. Häpeän stigman poistaminen potkujen ympäriltä. Potkut opettavat ihmistä ja antavat hänelle arvokasta kokemusta. Kokemusta, josta kannattaisi mainita mm uutta työpaikkaa hakiessaan. Kertoa mitä on oppinut.

Minä opin, että potkuista selviää!

Niin pahalta kuin potkut tuntuivatkin, kaikki muuttuu paremmaksi. Oma asenne on keskiössä. Usko itseensä. Epäonnistumisen hyväksyminen. Kaikki epäonnistuvat.

Opin ymmärtämään menettämiseen liittyvää surua ja sen prosessia. Suru täytyy surra.

Opin huolehtimaan jatkossa, että työ ei ole elämäni keskiössä vaan että minulla on muita henkilökohtaisen kiinnittymisen kohteita. Sellaisia joita minulta ei voi ottaa pois, ainakaan helposti. Silloin olen työssäkin henkisesti kyvykkäämpi.

Opin myös ymmärtämään miltä potkut saaneesta tuntuu – käsittelemään tilannetta toisin, yksilön arvoa arvostaen. Ja opin hyväksymään sen, että potkut kuuluvat oleellisesti työelämään.

Olen nyt virallisesti työtön työnhakija. Eläkeikää odotellessa. TE-toimiston prosessi toimii tehokkaasti. Minulla on alennettu työnhakuvelvollisuus johtuen liikuntakykyäni rajoittavasta sairaudestani – en esim pysty kantamaan käsissäni mitään, jos samalla pitäisi liikkua jonnekin. Kädet on varattu kävelykepeille. Samoin ikäni vaikuttaa.

Minun tulee toistaiseksi hakea vähintään yhtä työpaikkaa kuukaudessa. Normaalisti se olisi neljää. Hakea avoimia tehtäviä tai lähettää avoimia hakuja. Tehdä työnhausta merkintä Työmarkkinatorille (järjestelmä jota tässä prosessissa käytetään). Voin uploadata järjestelmään esim työhakemukseni (pdf) jos haluan. Mutta se ei ole välttämätöntä. Tämä hieman hämmensi.

Ansiopäivärahahakemukseni on käsittelyssä, joka kestää n kuukauden. Sen pohjalta voin sitten ryhtyä hakemaan ansiopäivärahaa. Sitä haetaan jälkijättöisesti aina siltä ajalta, kun on ollut työtön työnhakija. Esim kahden viikon tai kuukauden välein. Työttömyyskassa käsittelee hakemuksen TE-toimiston lausunnon perusteella. Maksuihin sovelletaan erilaisia karensseja ja näiden pituus selviää minulle saamani päätöksen myötä.

Todellisuus on toki minulle jo selvinnyt. Työllistymiseni järjestelmän kautta on ikääni, rajoitteisiini ja aiempiin tehtäviini nojaten hyvin epätodennäköistä. Minun tulee etsiä aktiivisesti työtehtäviä esim headhuntereiden kautta. Ja sitä kautta taas eläkeiän kynnyksellä oleva, johtajahommia hakeva, ex-johtaja ei ole vahvin mahdollinen kandidaatti. Nuorempia ja sopivampia kun on työmarkkinoilla runsaasti.

Itsensä työllistäminen on yksi varteen otettava vaihtoehto. Se vaatisi oman yrityksen perustamista tai kevytyrittäjämallin käyttöön ottamista. Yrittämisen aloittamiseen sovelletaan TE-toimistossa 4 kuukauden ylimenojaksoa, jonka tarkoituksena on saada yritystoiminta käyntiin. Sen jälkeen ymmärtääkseni ansiopäivärahan maksu loppuu. Kannattaa siis hioa perustettavan yrityksen konsepti hyvinkin valmiiksi ja varmistaa, että liiketoiminnan alkaminen, eli mahdollisuus lähettää laskuja, näyttää varmalta ennen kuin perustaa itse yrityksen.

Seuraavaksi täytyy selvittää, kannattaako lupautua esim puhujaksi tilaisuuksiin tms. Näitä kyselyitä on tullut muutamia. Jos suostuu ja puhujapalkkion myötä ansiopäivärahan maksaminen loppuu, homma ei taloudellisesti ajatellen tunnu järkevältä. Keikkoja pitäisi sitten olla enemmän. Muuten kannattaa mieluummin huolehtia siitä, että ei tee asioita, jotka vaikuttavat ansiopäivärahaan. Tämä lienee sitä kannustinluokku - elämää.

Olen aktivoitunut monella taholla. Niistä tarkemmin jatkossa. Tuloja ei ainakaan vielä ole näköpiirissä. Ehkä myöhemmin, kun oppii ja pääsee hommiin sisälle. Samalla vaalin elämääni tullutta vapautta. Vältän viimeiseen asti sitovia aikatauluja sekä sellaista vastuuta, joka hiipii uniin. Autan mielelläni ja iloitsen jos kokemuksestani on hyötyä. Päätöksenteon vastuun pyrin jättämään muille. Olen oppinut ymmärtämään yhä paremmin ihmisiä, jotka toimivat näin aktiivisen työelämän vuosinaan. Välttävät vastuunkantamista. Aiemmin tuomitsin!