Kahdeskymmenes viikko - virstanpylväs?

Voiko kevyestä masennuksesta saada uutta energiaa? Siltä ainakin tuntuu! Ponnahdin kuin ihmeen lailla tunteiden taantumasta takaisin todellisuuteen, uutta energiaa saaneena. Luulen samalla oppineeni, että tunteiden vuoristoradan ajelu yksinäisyydessä ei ole parasta mahdollista terapiaa!

Takaisin kaupungin tohinoissa. Päivä toisensa jälkeen erilaisten ihmisten tapaamisia. Hienoja tarinoita. Muiden kokemuksista oppimista. Oivalluksia. Uusia ovia on alkanut aueta. Alkaa olla aika tietää mitä haluaa, koska sen voi jopa saada 😊.

Erilaisten ihmisten tapaaminen ja heidän tarinoidensa kuunteleminen inspiroi. Olen aina ollut sosiaalinen. Enkä kuitenkaan välitä sisällöttömästä small talkista. Elämän merkityksellisyyden pohtiminen kokeneiden kanssakulkijoiden kanssa on tällä hetkellä parasta mitä tiedän. Olla oma itsensä. Ei keskustelukumppanin piiloagendan ja tarkoitusperien pohtimista. Vain kuunnella ja keskustella. Olematta tilivelvollinen. Antaa oman intuition ohjata ilman että joutuu pohtimaan mitä toinen haluaisi kuulla. Yrittämättä miellyttää. Riittää kun on mitä on. Seuraavan elämänvaiheeni ydin alkaa hahmottua. Ihmisläheisyys ja empatia yhdistettynä vahvaan intuitioon sekä kykyyn kiteyttää oleellinen. Täydennettynä aikaansaavuudella. Näistä elementeistä arjen sisältö seuraavalle stintille?

Luin artikkelin siitä mitä ihmiset kaipaavat kaikkein eniten eläköidyttyään? Merkitystä elämälleen! Sekä arvostusta.

Arvostuksen osalta mietin omaa persoonaani. Minä olen aina elänyt paljolti toisilta saamani arvostuksen varassa. Sen tuomalla energialla. Kuinka tämä piirre minussa onkaan ohjannut ajatuksiani, tekemisiäni, päätöksentekoani. Kaikkea! Alan vähitellen ymmärtää, että olisi aika oppia arvostamaan itseään. Muuten en onnistu löytämään sieluni anybodya. Somebodyn vangiksi jää ilmeisen helposti. Ei somebodyssa mitään vikaa ole. Anybodyksi ei voi tulla olematta ensin somebody. Tai niin kuin kaverini totesi, että ”kovin somebody on sellainen, joka puhuu ja käyttäytyy kuin anybody”. Vasta sitten ymmärtää elämän ytimen. Sen, että elää! Osana kokonaisuutta. Kantaen kortensa kekoon, yhteiseen kekoon, kukin omien kykyjensä ja resurssiensa mukaan. Nöyrästi, palvellen. Leonard Cohenin sanoin hänen kertoessaan henkisen opettajansa neuvoista - Elämä ei ole jatkuvaa voittamista. Päinvastoin se on jatkuvaa tavoitteiden toteutumattomuutta. Jos olet viisas, annat itsesi särkyä ja palaat paikalle uuden tunteen kanssa. Nöyrtyneenä. Sinun ei tarvitse samaistua siihen osaan, jonka täytyy voittaa. Tästä elämäsi alkaa. Jätä taistelija yksin oman kunnianhimonsa kanssa. Kävele vain pois, ja elämä laajuudessaan syleilee sinua.

Potkuistani on kulunut kaksikymmentä viikkoa. Mitä tämä episodi elämässäni on minulle opettanut?

-          Yodan opit – Opettele päästämän irti siitä mitä pelkäät menettäväsi.

-          Unen merkityksen ihmisen hyvinvoinnille! Hyvälaatuista unta ei korvaa mikään.

-          Kun herää aikaisin, päivä tuntuu kokonaisemmalta. Eivätkä hitaat aamut kiellettyjä ole – ne ovat parasta (aina silloin tällöin)

-          Kun vielä saa itsestään irti fyysisen treenin heti aamusta, se kruunaa päivän. Ennen kuin päivä on kunnolla edes alkanut.

-          Erilaisten ihmisten tapaaminen, esim. lounastreffit, on mukava tapa saada energiaa ja inspiraatiota.

-          Yksin olemisen opettelu kannattaa – mutta en ole varma kuinka hyvä juttu se on tunteiden vuoristoradalla?

-          Kiireen aiheutan vain ja ainoastaan minä itse – vaali kiireettömyyttä.

-          Stressi vaikuttaa myös kehollisesti – minä olen siitä oiva esimerkki. Ja ennen kaikkea siitä kuinka stressin loppuminen parantaa, välittömästi.

-          Potkut aiheuttavat surua - suru on prosessi – aika potkujen jälkeen seuraavaa näemmä tiettyä kaavaa. Anna tälle prosessille aikaa!

Juuri nyt, kaiken koetun jälkeen, tärkeimmältä tuntuu edelleen lähimmäisten hyvinvointi, ystävät sekä oma terveys. Näistä pitäisi ymmärtää pitää huoli!

Olen käsitellyt potkujani viimeiset kaksikymmentä viikkoa tavalla, johon en ole koskaan aiemmin kyennyt. Itse asiassa en ole koskaan aiemmin ylipäätään käsitellyt elämäni tragedioita. Eikä tuo prosessi ole vielä ohi. Se kestää oman aikansa ja se minun tulee hyväksyä. Huolimatta ystävien huolesta ja kehotuksista lopettaa sureminen ja mennä eteenpäin. Tällä kertaa en toimi näin. Silläkin uhalla, että prosessi jää päälle. Muistutan itseäni siitä, että saamani kehotukset kiirehtiä prosessiani ovat usein ihmisten omia peilauksia – suruni kaivaa esille heidän omat käsittelemättömät alitajuntaiset surunsa.

Kun on sen aika, annan itselleni tilaa integroitua uuteen normaaliin. Avaan kaikki mahdolliset ovet. Tutkin uudet mahdollisuudet. Päätän mitkä ovat minun juttujani. Ja integroin ne elämääni. Samalla voin halutessani konkretisoida edellisen oven sulkemisen. Joku oli kävellyt rantaan, repinyt käyntikorttinsa ja heittänyt sen palaset tuulen vietäviksi konkretisoiden näin edellisen työpaikan henkisen oven lopullisen sulkeutumisen.

Minulle on alkanut avautua useita uusia ovia. Alkaa olla haasteellista saada aikansa riittämään jokaisen avaamiseen. Kuuntelen sydäntäni ja mietin merkityksellisyyttä. Annan itselleni luvan pohtia potentiaalista ansaintaa. Toimeentulostressini on alkanut helpottaa. Menojen sopeuttaminen on alkanut toimia. Sekin teoria näyttää toimivan myös käytännössä.

Mistä ole kiitollinen? Kaiken kokemani jälkeen.

Olen kiitollinen elämästä – kaikesta kokemastani, tragediat mukaan lukien. Alan vähitellen nähdä myös potkuni aiheena kiitollisuuteen. Ilman niitä en olisi kokenut kaikkea sitä mitä olen saanut kokea viimeisten kuukausien aikana. Se alkaa tuntua merkityksellisemmältä kuin cola-juomien tai mainosten myyminen. Ja samalla ilman niitä vaiheita elämässäni en olisi tässä ja nyt! En ole niinkään kiitollinen millekään konkreettiselle, vaikka konkreettisia muistoja riittää! Olen kiitollinen niistä ihmisistä, jotka ovat mahdollistaneet minulle kaiken kokemani. Myös hänelle, jolta sain potkut!

Olen kiitollinen perheestäni. Kaikesta mitä olemme saaneet kokea yhdessä. Tragediat mukaan lukien. Elämänkumppanini viisaudesta. Rauhasta, jonka hän tuo elämäämme. Vastavoimana omalle puokkoilevuudelleni. Kiitos kun tulit elämääni!

Olen kiitollinen vanhemmilleni saamastani kasvatuksesta. Heidän suojassaan persoonani kehittyi nykyisen kaltaiseksi. Persoonaksi, jota kohtaan olen ajoittain kovinkin kriittinen ja jota toisaalta opettelen arvostamaan, vailla ehtoja. Me kaikki olemme vaillinaisia ja se meidän tulee oppia hyväksymään! Pieni lapsi peilaa itseään kasvattajiinsa ja hänen persoonansa kehittyy jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Persoonamme säilyy yleensä samanlaisena läpi elämämme. Vain erittäin voimakkaat traumat saattavat muuttaa persoonaamme.

Kiitollisuuden rinnalla jään miettimään kaipausta – mitä kaipaan? Kaipaan merkityksellisyyttä – että sillä mitä teen on väliä. Pyrin samalla irtautumaan oman navan ympärillä pyörimisestä. Olemaan muita kuin itseäni varten. Olemaan anybody. Tavoitellen anonyymia ja vilpitöntä epäitsekkyyttä. Ymmärrystä olla ei kukaan, hiljaisuudessa, henkisesti alastomana. Voiden hyvin itseni kanssa. Matka jatkuu!

Huomaan myös, että tarinat potkujen ympärillä alkavat vähetä. Potkuista ei ole enää juurikaan kerrottavaa. Ei ole samalla tavalla ahdistusta kuin aiemmin. Ei verhoja raotettavana. Ei niin kiinnostavaa kerrottavaa. 20.2.2023 Helsingin Sanomissa julkaistu artikkeli potkuistani ja blogistani tuntuu ainakin tällä hetkellä virstanpylväältä, jonka kohdalta on hyvä kääntyä uuteen suuntaan!