Takapakkia!

Istun pienen kelomökin baarikeittiön tuolilla. Lapin aamu kajastaa. Tähän aikaan vuodesta päivä pohjoisessa pitenee reilun tunnin viikossa. Valo. Energian määrä. Se tuntuu kehossa, soluissa, päässä. Olen valosta huolimatta jumissa. Tuijotan word-tiedostoa tietokoneen näytöllä. Kursori vilkkuu kutsuvasti. Pitäisi kirjoittaa. Ei synny tekstiä. Kirjoitusjumi. Ensimmäinen kohdallani!

Kirjoitusjumi kuuluu kuulemma kirjoittajan arkeen. Sen yli pitää vaan puskea. Tähän asti olen kirjoittanut pelkästään blogiani ja tekstiä syntyy. En oikein ymmärrä mistä sitä pulppuaa, mutta näin vaan on. Itsestään ja tunteistaan on näemmä helppo kirjoittaa. Tosin viime aikoina on alkanut tuntua siltä, että potkut-aihe alkaa olla loppuun kaluttu. Jossain kohtaa prosessi päättyy. Koska – en tiedä?

Olen alkanut kirjoittaa myös muista aiheista. Muun muassa omasta työurastani viimeisimmän työnantajani palveluksessa. Lähes 23 vuodesta elämästäni – kolmasosa kuljetusta taipaleesta. Puolet aikuisuudesta yhdessä ja samassa yrityksessä. Mitä siitä on jäänyt päällimmäisenä mieleen, ammatillisesti. Koen tarvetta kirjoittaa ylös nämä ajatukset. Itselleni. Osana prosessiani. Irtautumista. Mielen tyhjentämistä paperille. Jos kirjoittaminen auttaisi jättämään tuon vaiheen elämässään taakseen. Tekstiä on vaikeahko tuottaa. Etenkin kun olen edennyt viimeisten vuosien tapahtumiin. Potkuja edeltävään jaksoon.

Etsin vihaa. Koen, että sen täytyy tulla esille päästäkseni eteenpäin. Jostainhan sen täytyy löytyä. Varmasti löytyykin, ennen pitkään, mutta syvällä se on. Voinko mennä eteenpäin ja lopettaa kaivamisen? Antaa vihan elää omaa elämäänsä ja tehdä omia juttujaan. Jos päättää jonain päivänä työntää päänsä esille, käsittelen sitä sitten.

Onko nyt se hetki, jolloin suruprosessissani taannun lapsenomaiseen olotilaan ja annan virran viedä? Hylkään aikuisen rationaalisuuden ja ulkoisen hallitsemiseen takertumisen. Katkeruus osana vihaa on sitä. Katkeruus on kokematonta surua, ja näin itseäni omaan epätoivooni kahlitseva voima. Koska en tunne katkeruutta, vaikka olen sitäkin etsinyt, onko paikallaan antaa surun vain ohjata, minne se sitten viekin? Antautua lapsenomaisesti virran vietäväksi yrittämättä räpiköidä rannalle. Pitää vaan pää pinnalla ja hengittää. Luottaa siihen, että virran voima heittää rannalle, kun on sen hetki. Hyväksyä se tosiasia, että kelluminen virran vietävänä kestää pidempään kuin haluaisi.

Kuluneella viikolla entinen työnantajani julkisti seuraajani nimen. Tuttu henkilö. Looginen valinta vallitsevaan tilanteeseen. Peukut hänelle. Autan jos pyydetään. Ajaudun pohtimaan firman asioita ja ne tulevat myös uniin. Löydän itseni miettimästä, kuinka voisin tarjota apuani (vaikkei sitä ole pyydetty). En näemmä vaan osaa laskea irti! Mieliala muuttuu tämän kaiken seurauksena. Kiirehdin viimeistelemään 13 sivuisen ura-esseeni. Poissa silmistä- poissa mielestä!?

Luulen olevani masentunut – ainakin hieman. Minulle tyypillinen elämäniloisuus on poissa. Ollut pitkään. Kasvoilta tuttu hymy ei ole saanut juurikaan ilma-aikaa. Väsyttää. Elämän merkityksellisyyden kysymys nousee taas esille. Muistutan itseäni siitä elämän tarkoituksesta – elä!. Ja siitä, että eläminen on ylä- ja alamäkiä. Jatkuvaa huolen kantamista erilaisista asioista. Pienistä ja suurista. Juuri siksi elämän hyvät hetket, ilo, onnellisuus, tuntuvat niin hyvältä kohdalle sattuessaan.

Matkustan kotiin Pyhältä, sieluni maisemasta. Vajaat kaksi viikkoa lapin taikaa on takana, tällä erää. Niin ihanaa kuin Lapin tuntureiden keskellä onkin, kaipaan takaisin arkeen. Mitä se nyt sitten minun kohdallani tarkoittaakaan. Pari kuukautta on kulunut irti arjesta – ensin Espanjassa ja viimeksi Lapissa. Lomankaltaista elämää vaikka tuntuu rationaalisesti ajatellen että elämäni ei muuta olekaan kuin lomaa. Kodin arki on kuitenkin erilainen.

Viikon päätteeksi on erään hienon yhteisön juhlagaala. Olen kuulunut tähän joukkoon lähes 30 vuotta. Paljon tuttuja ammattiin liittyen. Ajattelen juhlahumun tarjoavan irtiottoa kaikesta.

Kuinka naiivi olenkaan – ihmisethän tuntevat minut ja luonnollisesti monet ovat lukeneet blogiani. Paljon keskusteluita sen ympäriltä. Kiitoksia vaikean aiheen avaamisesta ja henkilökohtaisesta avoimuudesta. Työnohjausta ja urasuunnittelua tekevä henkilö kertoo blogini oikeasti auttavan hänenkin asiakkaitaan. Rohkaisee jatkamaan.

Monet kysyvät vointiani! Missä henkisessä tilassa olen? Blogini ilmiselvästi piirtää kuvaa henkilöstä, joka jatkaa rämpimistään mieltä rasittavassa henkisessä prosessissa. Huomaan vastaavani kaikille automaattisesti, että hyvin voidaan. Niin kuin on sosiaalisesti tahdikasta. Vaikka olen juuri todennut itselleni olevani masentunut. Sorrun väistämään ja vähättelemään. Piilottamaan tunteitani. Näin me ihmiset toimimme. En halua ryhtyä kasvotusten selittämään tutuille mieleni vuoristorataa. Kirjoittaen se on helpompaa. Ruudun takaa. Kerron sen minkä luulen ihmisten haluavan kuulla. Ei juhlagaalassa aleta puhumaan vakavia.

Lievänkin masennuksen myöntäminen on huomattavasti vaikeampaa kuin potkuista kertominen. Kasvotusten. En edes yritä. En edes lähimmilleni. Melkein toivon, etteivät he lukisi blogianikaan. Etteivät huolestuisi. Kyllä tämä tästä!

Mielenkiintoista. Pyrin oppimani mukaisesti irtautumaan henkisesti itsestäni kyetäkseni tarkastelemaan mieleni liikkeitä ulkoa päin. Olen ilmiselvästi taantunut ja kulkenut henkisen prosessini käyrällä taaksepäin. Koin jo olleeni hyväksynnän (experiment) alkuvaiheessa ja nyt olen vaipunut takaisin masennukseen (depression) ja jopa neuvotteluvaiheeseen (frustration). Näin Kubler-Rossin mukaan yleensä tapahtuukin. Liike ei ole pelkästään yhdensuuntaista.

Seuraajani nimitys, uraesseeni kirjoittaminen ja muutama kontakti aiheeseen liittyen nostivat ajatuksia ja tunteita pintaan. Tämän tulkitsen olevan paluuta neuvotteluvaiheeseen. Turhautumista. Ja samalla loistava tilaisuus paketoida mennyt. Vakuuttaa itsensä siitä, että nyt on oikea hetki katkoa henkiset siteet menneeseen. Hyväksyä, että sinua ei entisellä työpaikallani enää tarvita, eikä kaivata. Lopettaa firman asioiden ja ihmisten kohtaloiden miettiminen. Niin tärkeiltä ja merkityksellisiltä kuin ne tuntuvatkin. Tavata nopeasti kaikki, joita on sopinut tapaavansa edelliseen työhön liittyen. Puhdistaa pöytä! Tehdä kaikkensa sen eteen, että kukaan ei enää muistuta menneestä. Saas nähdä, kuinka onnistuu😊?

Potkut.com blogini on yksi muistutus menneestä. Pitäisikö senkin kirjoittaminen lopettaa, samoin päiväkirjan pitäminen? Tai ainakin pitää taukoa? Jotta siirtyminen prosessissa eteenpäin helpottuisi.

Toisaalta blogi on oiva itsensä tutkimisen työkalu. Tutkimusprojekti. Jotain, johon olen sitoutunut. Minulle merkityksellistä. Kirjoittamisen intohimo. Joillekin hyödyllinen vertaistuki. Toisille ilmeisesti jopa ajanvietteellinen viikoittainen lukukokemus. Enkä taida muutenkaan päästä eroon tästä aiheesta ihan heti, jos haluaisinkin. Helsingin Sanomat päätti haastatella minua blogistani Torstai-liitteeseensä ja se tullee ulos lähiviikkoina. Mitähän siitä seuraa?

Paljon kysymyksiä. Onko pohdiskeluni aikuista rationaalisuutta ja ulkoisen hallitsemiseen takertumista? Yritystä edistää prosessia, joka etenee tahdostani riippumatta. Omaan tahtiinsa.

Mielialaan vaikuttaa myös fyysinen vireystila. Se on aina syytä muistaa. Olen nukkunut viimeisen viikon huonosti. Ensin Pyhällä pari myöhempään venynyttä illanistujaista, jolloin unirytmi rikkoontui. Eivätkä muutamat viinilasilliset auttaneet asiaa. Niin heikko on ihmisen mieli☹.

Tiistaina mäessä kelkalla reippaampi kaatuminen. Keli oli kääntynyt plussan puolelle tehden mäen pinnan jäiseksi. Taidot ovat edellisinä päivinä karttuneet ja usko omaan osaamiseen sitä myöden. Kovempi vauhti, aiempaan tiukempia käännöksiä. Monta laskua meni hyvin. Ja sitten laskijan perisynti!! Viimeisen mäen laskeminen. Pohdin jo muutaman laskun ajan, että alan olla väsynyt. Pitäisikö lopettaa. Mutta laskemisen euforia ei antanut periksi. Tiukempaa keskittymistä ja rajojensa kokeilemista. Hallinnan menetys. Takakantti leikkaa kiinni. Heittää minut hallitsemattomasti uuteen käännökseen. Kaatuminen. Kypärä kolahtaa rinteeseen ja oikea käsi jää taakse ohjaussuksi rinteen pintaan tarttuen. Oikeassa olkapäässä vihloo. Tärähdyksestä toivuttuani lasken hiihdonopettajan avustuksella alas. Oikea käsi ei pidä. Lääkärin tarkistukseen – lohduttavaa on, ettei mikään ole murtunut tms. Diagnoosi on olkapään nyrjähdys. Kipu tulee kestämään jonkin aikaa mutta paranee kyllä. Jumppaa ja kylmäkääre. Burana 400 ja Panadol 1000 yhdistelmä ei juurikaan auta ensimmäisinä öinä. Vaikka käsi paranee koko ajan, edelleen vajaan viikon kuluttua tapahtuneesta yöt ovat katkonaisia.

Tarinan opetuksia!:

Nro.1. – mäessä ei saa koskaan laskea ns viimeistä laskua! Opettele huijaamaan itseäsi ajattelemasta viimeistä laskua – useimmat onnettomuudet tapahtuvat päivän viimeisellä laskulla.

Nro.2. – väsyneenä ei kannata yrittää sankaritekoja.

Nro.3. – jos haluat kehittyä, sinun tulee kokeilla rajoja ja ottaa välillä riskejä!

Nro.4. - unen merkitys niin henkiselle kuin fyysiselle hyvinvoinnille on korvaamaton!

Juttelin muutaman entisen jo pitkään eläkkeellä olleen entisen business-kontaktin kanssa. Kaikki vakuuttelivat, että työminästä irtautuminen on fantastista, ja samalla aikaa vievä prosessi. Ei puhuta kuukausista vaan vuosista. Kaksi, kolme, jopa viisi vuotta ennen kuin duuniasiat ovat kuin intti-muistot konsanaan. Vain mukavia muistoja. Ja tämä on eri prosessi kuin mitä minulla on meneillään. Minulla on meneillään potkuja seuraava henkinen eheytyminen. Eläköityminen on oma prosessinsa. Koen, että sen aika ei ole vielä. Vai menisikö se tässä samassa? Huh huh!

Jatkan kipuilua sen kanssa, kuka ja mitä olen seuraavassa elämänvaiheessani. Kirjoitin edellisessä blogi-kirjoituksessani peloistani päästää työelämästä irti. Koska ajattelen sen olevan lopullista. Koska koen taloudellista epävarmuutta. Tuon kaiken auki kirjoittaminen ja julkaiseminen käynnisti itsessäni jonkinlaisen rejektion. Ahdistuksen vapauden menettämisestä. Rauhallisista aamuista luopumista. Suo siellä, vetelä täällä! Yritä jo päättää mitä haluat!

Olisiko osittainen säännöllisiin töihin palaaminen jonkinlainen laastari-suhdetta vastaava teko? Usein parisuhteen päättyessä ihminen ryntää suin päin uuteen suhteeseen, ennen kuin on mitenkään ehtinyt käsittelemään edellisen suhteen päättymisen traumoineen, oppeineen jne. Puhutaan laastari-suhteesta. Ne eivät yleensä ole kovin pitkään kestäviä. Meneekö tämä työelämässä samalla tavalla. Ei pysähdy vakavasti miettimään mitä on oppinut, missä pitää muuttua, mistä pitää, missä on hyvä, mitä haluaa. On vaan kiire uuteen, jottei joutuisi käsittelemään muutosta, sen syitä sekä siitä aiheutuvia tunteita. Pelkää muutosta ja yrittää tehdä siitä mahdollisimman kevyen?

Jatkan Bollesin ´What Colour Is Your Parachute` - kirjan tehtävien työstämistä. Jospa ne auttavat näkemään metsän puilta ja löytämään uuden polun suunnan. Luultavasti minä tiedän sen jo, en vain ole onnistunut tunnistamaan oleellista kaiken pääni sisällä olevan hälyn seasta!

Viikonloppuna pääsen jälleen kiinni hyviin yöuniin. Masentuneisuus kaikkoaa! Uni paras voitehista!