Epäonnistumisen ikeestä ja kiireen kirouksesta

Olosuhteet ovat täydelliset. Rinteen pohja on kova. Päälle on satanut yöllä muutama sentti lunta. Aurinko siintää pilviharson takaa. Nyt jos koskaan on aika onnistua.

Istun kahdella voimakkaasti carvattulla suksella varustetun para-kelkan kuppituolissa. Vyötettynä kiinni  kolmesta kohtaa. Pienillä ohjaisuksilla varustetut sauvat käsissäni. Olen laskenut tavallisilla alppisuksilla koko elämäni ja kuvittelin oppivani kelkalla laskemisen hetkessä. Nyt on meneillään kolmas talvi. Hiihtotunteja takana n 40. En osaa tätä vielä mitenkään. Voimakkaasti leikkaavat sukset tekevät tästä vaikeata. Kääntösäde on pieni ja kelkkaa on vaikea laskea muuta kuin kantilla. Päästäessäni sukset pohjalleen alasuksen taka-kantti leikkaa usein kiinni ja päädyn voltin kautta hartia edellä rinteeseen.

Selvitäkseni laskusta kunnialla, minun täytyy kyetä viemään kelkka lyhyisiin käännöksiin, nopeasti, yksi toisen perään. Välillä ei parane hellittää ottamaan henkeä. Kelkka ´lähtee alta` välittömästi. Lumilautailijat tietävät mistä puhun – alakantin kauhu! Yritän ja yritän. Opettelen hillitsemään vauhtia ja se päätyy usein siihen, että kelkka tökkää ylärinteeseen vauhdin ollessa liian alhainen.

Olen asettanut itselleni tavoitteen. En ole saavuttanut sitä, vielä. Koen epäonnistuneeni. Viime talvena minun piti muutamina päivinä lopettaa kesken, koska aloin pelätä vauhtia nopeilla kevätrinteillä. Pelkäsin voltteja. Ne tekevät kipeää. Ja silti palasin rinteeseen kerta kerran jälkeen. Pöllyävä lumi. Vauhti. Leikkaava käännös – onnistuessaan. Luonto. Se on intohimoa ja halua oppia.

Sitä epäonnistuminen parhaimmillaan on. Virheistä oppimista ja periksiantamattomuutta. Minua on koko ajan opettanut sama hiihdonopettaja Pyhältä. Hän jaksaa kannustaa. Hän on oppinut lukemaan fiiliksiäni. Moni rinteessä olija peukuttaa. Saan kannustuksesta virtaa. Pohdimme porukalla mitä osa-aluetta nyt tulee parantaa. Syntyy oivalluksia. Niitä ei syntyisi samalla tavalla ilman epäonnistumisia. Epäonnistumiset ovat usein tärkeämpiä kuin onnistumiset – tutkimusten mukaan ihminen oppii monin verroin enemmän muitten epäonnistumisista kuin muiden onnistumisista. Silti esimerkiksi business-seminaarit ja -kirjat ovat täynnä menestystarinoita. Miksi! Koska kukaan ei halua kertoa epäonnistuneensa! Se on noloa! Häpeällistä!

Herääminen klo 6 luonnolliselle tarpeelle. En saa enää unta, vaikka kuinka yritän. Aamuyön ajatukset pyörivät päässäni kuin viime syksynä konsanaan, heti potkujen jälkeen. Erona on, että potkut eivät ole aamustressin pääotsikkona, jos ylipäätään enää mietityttävät. Tilalle ovat astuneet arkihuolet. Lasten pärjääminen ja heidän tulevaisuutensa tässä yhä epävakaammaksi muuttuvassa maailmassa - ilmaston lämpenemisineen ja turvallisuusuhkineen. Ja tietysti se, mitä tekisi isona!

Maailman nykytila ja oletettu tulevaisuus surettavat. Vaikka enhän minä tiedä millainen se oikeasti tulee olemaan. Kuvittelen kaikenlaista lukemani perusteella. Millaisena jätämmekään tämän maapallon lapsillemme ja heidän jälkeläisilleen. Jos olisin ymmärtänyt 30 - 40 vuotta sitten kuinka rauhallisessa ja hyvässä maailmassa elimme. Vaikka kyllä jo silloin puhuttiin maapallon ekologisesta sietokyvystä muttei sitä otettu vakavasti. Voi kun olisi. Huokailtiin kylmän sodan loppumista. Ei haluttu kuvitella sodan palaavan Eurooppaan. Ajateltiin, että edellisestä oli opittu. Ei oltu! Jokainen vanhempi sukupolvi ilmeisesti päivittelee maailman menoa ja pohtii, että mihinkähän sitä tällä menolla päädytään. Ja uudet sukupolvet eivät tahdo ymmärtää vanhempiensa huolia. Niin on nytkin. Paitsi että nykynuoret kyllä ymmärtävät ilmaston lämpenemisen, paremmin kuin omista edustaan kiinni pitävät tämän hetken päättäjät. Surettaa. Tästä on vaikea puhua nuorten kanssa. He joutuvat siivoamaan meidän jälkemme. Anteeksi!

Teen töitä irtautuakseni henkisesti aiemmasta ammatillisesta identiteetistäni. Ja keksiäkseni millä seuraavaksi päiväni täytän. Tuntuu että näin tulee tehdä, vaikka samalla koen olevani luopumassa jostain ainutlaatuisesta. Jostain, jonka todellakin osaan. Ja ajattelen että siitä luopuessani minulla ei ole enää mitään ammatillisesti arvokasta jäljellä. Tämä on mielen kiusaa. Ja faktisesti minulla ei ole vaihtoehtoja. Osaamiseni on jo nyt vanhentunutta. Se tapahtuu muutamassa kuukaudessa. Tämä tulee vain hyväksyä.

Täytyy opetella uusia kykyjä aiempien päälle. Alan uskoa monen kokeneemman tokaisuun siitä, että kunhan olen selvittänyt itselleni mitä oikeasti haluan tehdä, kaikki helpottuu. Löytyy suunta. Saan suosituksen life-coachista jonka ohjauksessa kuulemma löytyy intohimot, suunnat ja itsetunto mennä niitä kohden. Tartun toiseen neuvoon ja ostan netistä klassikoteoksen `What Colour Is Your Parachute´ (Richard Bolles – alkuperäisteos vuodelta 1970. Teosta on päivitetty useaan otteeseen. Viimeisin päivitys vuodelta 2021). Tätä teosta pidetään työnhakijan raamattuna. Ja sieltä pitäisi löytyä myös käytännölliset harjoitustehtävät, joilla elämän intohimot selviävät. Palataan tähän, kun olen tutustunut.

Ihmeellistä on sekin, että tunnun viihtyvän loistavasti aina siellä missä olen. Samalla ihmettelen, miksi jokin toinen olotila tuntuu täältä pohjoisesta käsin vieraalta. Kotona Helsingissä olen enemmän kuin sinut kuin kalenterikiireitteni kanssa. Täältä Lapista käsin asiaa tarkastellen, käytännössä ilman yhtään päivittäistä sovittua menoa, kaupunkilaiselämä tuntuu jotenkin oudolta. Ja silti kaipaan sitä. Voisiko sitä jakaa aikansa niin että pakenee yhtä elämänmuotoa toiseen heti kun alkaa ahdistaa? Miksei! Ehkä?

Toimeentulostressin päivitys: Elämä poissa pääkaupungin humusta, lounaista ja kaiken maailman tarpeista (lue: houkutuksista) on halvempaa. Kunhan asumisen ja matkojen kulut on hoidettu, eläminen niin Espanjassa kuin Pyhätunturilla on halvempaa kuin Helsingissä. Tarkoittaa toki käytännössä, että esim. ravintoloissa ei istuta. Paljon kokenut kanssakulkija totesi mielestäni hyvin sanoessaan, että käytettävissä olevien tulojen vähenemisestä esim. eläkkeelle jäädessään selviää loistavasti, kunhan ensin hyväksyy sen tosiasian, ettei kaikkeen mihin on tottunut, ole enää varaa. Karsii vaan pois kaiken ei välttämättömän eikä yritä selittää itselleen toisin. Yksinkertaista. Working on it!

Kiire

Aika on kaikkein kallisarvoisinta mitä sinulla on. Mieti tarkkaan mihin sen käytät!

Miksi meillä on kiire? Tapana on syyttää jotain ulkopuolista tekijää kiireestä. Pomo ja projekti ovat ne tavallisimmat. Totuus löytyy kuitenkin yleensä peilistä – aiheutamme itse oman kiireemme. Saamme kicksejä kokiessamme itsemme tuottaviksi. Tärkeiksikin. Varsinkin työskennellessämme itsellemme tärkeiden asioiden parissa. Asetamme itsellemme tavoitteita, tai joku muu asettaa niitä meille. Haluamme saavuttaa nuo tavoitteet mahdollisimman pian, ja kiirehän siinä yleensä tulee.

Avuksi kiireen hallintaan tarjotaan priorisointia ja kalenterinhallintaa. Minä olin kiireetön noin kaksi viikkoa viime lokakuun alussa, potkujen jälkeen. Sen jälkeen aloin tehdä itselleni to-do listaa ja priorisoimaan ajan käyttöäni. Tiedostin, että nyt jos koskaan olisi oiva hetki pyhittää aikaa kalenterissa sellaisille asioille, joihin sitä ei aiemmin ollut riittävästi. Itsestään huolehtimiseen. Riittävän unen saamiseen. Kuntoiluun. Perheelle, vaimolle etenkin. Ystäville.

Neljä kuukautta on kulunut ja to-do listalla on edelleen monia asioita, joita kirjoitin siihen ensimmäisinä. Kalenteri on ollut täynnä kirjoittamista, lukemista, tutkimista, tapaamisia jne.. Mitä ihmettä? Miksi? Miksi en voi nauttia siitä, että minulla ei ole velvollisuuksia sen sijaan että hankin itselleni sellaisia. Ja kysymys ei ole edes ansainnasta. Hankin itselleni velvollisuuksia lupaamalla ihmisille asioita. Selitän itselleni, että on hyvä pysyä aktiivisena. Jo mielenterveydenkin kannalta. Muidenkin kuin itseni – pelkään että olisin sietämätön kumppani, läheinen, ystävä, jos minulla ei olisi tekemistä. Mutta täytyykö se kaikki tunkea samoille päiville. Tarvitaanko kalenteria ylipäätään? Voisiko sitä tekemistä olla esim. vain yksi asia päivässä, jonka muistaisi ilman kalenteriakin? Riippumatta siitä missä kulloinkin kulkee. Eläkeläiselämää?!

Olen pohtinut tätä asiaa pitkään ja tullut siihen johtopäätökseen, että minä pelkään! Pelkään sitä mitä minulle tapahtuu, jos pysähdyn. Olen saanut itseni kiinni myös siitä, että selitän itselleni kaiken kiireeni johtuvan siitä, että rauta on taottava, kun se on kuumana. Minun pitää tavata paljon ihmisiä ja kuunnella heitä etsiessäni sisältöä seuraavaan elämänvaiheeseeni. Ja vielä minua suostutaan tapaamaan. Vielä olen mielenkiintoinen. Ensi syksynä en enää. Tähän kun liittää vielä toimeentulostressin, paketti on valmis. Nyt on se hetki, jolloin täytyy etsiä uusia toimeentulolähteitä, jos niitä aikoo ylipäätään löytää. Mutta miksi? Enkö minä ole jo juossut kalenterini orjana riittävän pitkään. Eikö olisi aika levähtää ja katsoa mitä elämä tuo tullessaan. Ilman kalenteria! Niillä resursseilla mitä on käytettävissä!

Tunnustan! En kykene! Koen epäonnistuneeni viimeisessä tehtävässäni. Sen viimeisten vuosien aikana. En kykene unohtamaan sitä, vielä. Haluan osoittaa, että olen oppinut epäonnistumisistani. Itsellenikö vai ympäristölle? Haluan vielä jotain uutta, joka profiloi minua. En halua, että minut muistetaan epäonnistujana. Haluan myös rauhoittaa toimeentulostressiäni. Edes jonkinlaisen ylimenokauden ajan. En ole vielä valmis anybodyksi. Vaikka oikeasti se on se mitä kohden minun tulee kulkea! Prosessini on edelleen kesken!