Sitä vaan olla möllöttää. Mikään ei tunnu miltään. Ei ole paha olla. Eikä ole hyvä olla. Ei ..tuta. Ei koe olevansa onnellinen. On vaan.

Kyse on suruprosessin kulminaatiosta. Potkuista mahdollisesti aiheutuva henkinen ahdistus on surua. Kuten minkä tahansa menetyksen seurauksena syntyvät tunteet. Näin ei potkujen osalta tarvitsisi olla, onhan kyse kovinkin normaalista asiasta työelämässä. Mutta ainakin meillä Suomessa potkujen ympärille harsoutunut stigma tuo väistämättä surun mukaan kuvioon.

Suru on prosessi, jonka pituus vaihtelee surun aiheen mukaan. Surun kokeminen on myös yksilöllistä. Suruprosessin alussa vallitseva olotila on laskeutuminen vähitellen yhä suurempaan pimeyteen. Mieli on ailahteleva. Mukaan mahtuu iloisiakin jaksoja, mutta pääsuunta on laskeva. Kunnes pitkä matka päätyy pimeyden kätkevään valoon. Tyhjiöön, jossa ei tunnu miltään. Minä taidan olla nyt siellä? Surun prosessiin perehtyessäni havahduin ymmärtämään, että omalta osaltani tuo prosessi on alkanut jo loppukeväästä ´22. Puoli vuotta ennen potkujani. Ensimmäisten luottamuksen loppumisen signaalien realisoituessa ja epävarmuuden astuessa areenalle. Olen alkanut surra tulevaa menetystä jo silloin, alitajuisesti.

Elämään Espanjan valossa alkaa tottua. Sitä leimaa huolettomuus. Keskusteltuani useiden talvensa etelässä viettävien ihmisten kanssa, se tuntuu olevan yhteinen nimittäjä valon ja lämmön lisäksi. Arjen huolet jäävät Suomeen eivätkä ole samalla lailla läsnä kuin kotona. Hieman samoja tuntoja jo minullakin, vain muutaman viikon jälkeen. Ja samalla tunne, että on aika palata todellisuuteen. Luterilaisuutta tämäkin? Prosessini on kesken. Tuntuu kuin olisin ottanut lomaa kaikesta. Näinhän ei todellisuudessa ole. Prosessi etenee sisälläni huomaamattani.  Elämäni on muutoksessa.

Takaisin kotiin 15.1. Suomessa minua odottaa kalenterin täydeltä tapaamisia. Viikoksi😉. Hyvä niin. Koen, että minun tulee olla aktiivinen henkisen prosessini kanssa. En näemmä ole valmis ´huolettomaan` etelän elämään, ainakaan vielä. Haluan puntaroida olemassa olevat optiot. Olla läsnä työelämän eteisessä – matkalla sisään, vai ulos? Sitä en vielä tiedä.

Mielialat ovat edelleen ailahtelevia ja näin ilmeisesti kuuluukin olla. Prosessi on huomattavasti pidempi kuin sitä voisi kuvitella. Ja mielen ailahtelevuus kuuluu siihen luonnollisena osana. Haen edelleen vihan tunnetta. Koen, että olisi hyvä, jos sen saisi pintaan ja ulos. Aika ajoin viha näyttäytyy hetken häivähdyksinä. Edellinen työni on läsnä katukuvassa, minne tahansa sitä meneekin. Sen osalta tunnen olevani jo jotenkin turta. Jotkut henkilöt ja potkuihin liittyvät tapahtumat tulevat edelleen uniini – nyt ahdistus on alkanut vaihtua antipatiaksi. Mielenkiintoinen yksityiskohta on viimeiseksi jäänyt työsuhdeautoni. Kun näen samanlaisen kadulla, tulee paha mieli. Automiehiä – ulkoinen elementti – kiinnittyminen ja identifikaatio. Symboli. Somebody. Where is my anybody? Eteenpäin!

Ystävyyden merkitys

Surun prosessissa, ahdistuksen keskellä, ystävät ovat kaikki kaikessa. Läheisten rinnalla. Ystävä on se, jonka puoleen käännyt niin ilossa kuin surussa. Ja päinvastoin. Ystävä on sinusta huolissaan, aidosti. Välittää.

Olen sosiaalinen yksilö ja minulla on paljon tuttuja. Kutsuin heitä aiemmin kaikkia ystävikseni, kunnes tutustuin yhteen monista ystävyyden määritelmistä. Ystäviä ovat he, joita kaipaat. Muut ovat kavereita ja tuttuja. Parhaimmillaan ystävyydessä kaipauksen tunne on molemminpuolinen. Tämä johtaa väistämättä siihen, että todella läheisiä ystäviä onkin vain muutama. Siksikin ystävyyden vaaliminen on niin tärkeätä. Iän myötä tuntuu, että ystävien määrä vähenee. Eri syistä. Ja samalla suhde sydänystäviin syvenee.

Raastavinta ystävyydessä on, kun sinä koet voimakasta yhteyttä ystävääsi kohtaan ja samalla aistit, että tunne ei ole molemminpuolinen. Yhteytenne on vaan ajan myötä liuennut, syystä tai toisesta. Kaipaat ystävääsi ja toivot hänen kokevan samoin. Et kuitenkaan tee asialle mitään. Tyydyt vain toivomaan. Mitä jos yrittäisit tehdä asialle jotakin. Mitä menetät, jos kerrot kyseiselle ystävällesi, että kaipaat aikoja, jolloin olitte läheisempiä. Ei muuta. Ei vaatimuksia. Ei odotuksia. Huolehdit vain, että sinulle tärkeä ihminen on tietoinen siitä, että on sinulle tärkeä.

Työpaikalla oli paljon tuttuja, kavereita. Muutama ystäväkin. Työsuhteen päättyessä useimmat näistä suhteista katkeavat kerrasta. Pääasiallinen yhteinen puheenaihe, työasiat, lakkaa olemasta. Ei ole enää mistä jutella. Enkö enää kaipaa ihmisiä, joiden kanssa olet viettänyt aikaa päivittäin, jopa vuosikymmeniä? Kyllä kaipaan. Ja samalla koen, etten voi olla heihin yhteydessä. Miksi? Häpeän potkujani! Häpeän kaikkea mitä mieleni kertoo minulle potkuihini liittyen – asioita, joista valtaosa ei ole totta. Luulen, että olen yhteisön hyljeksimä. Siksi, että olen saanut potkut. Näin ei tietenkään todellisesti ole mutta luulen ja uskon, että on.

Entiset työkaverini eivät toki hekään pidä yhteyttä. Hekin ilmeisesti kokevat vaikeaksi olla yhteydessä. Sehän sai potkut! Mitä sille nyt oikein voisi sanoa! Sen pomohan on sitä mieltä, että se ei ole enää kelvollinen meidän yhteisöömme. Kait meidänkin pitää ajatella samalla tavalla. Helpompaa on, kun ei olla enää missään tekemisissä toistemme kanssa.

Tarvitseeko asioiden olla näin? En minä ole sen huonompi ihminen kuin mitä olin ennen potkuja. Epäonnistuin tehtävässäni ja sain potkut. Ei sen ihmeellisempää. Me kaikki epäonnistumme. Useamman kerran elämässämme. Jos jokainen epäonnistuminen tekisi meistä huonomman ihmisen, mihin tämä maailma päätyisi. Mutta näin ei ole. Maailma on täynnä onnistujia. Jotka ovat jokainen myös epäonnistuneet. Keränneet itselleen kallisarvoista elämänkokemusta. Ja mitä kokeneempi onnistuja, sitä varmemmin hän onnistuu myös jatkossa. Potkut ovat vertaansa vailla oleva elämänkokemus. Potkut kokenut ihminen on vahvempi. Näin uskon, ja toivon. Kokemus potkuista on jotain, jollaista tarvitaan työelämässä. Voisiko potkujen saamisesta olla jopa ylpeä? Miksi ei? Ei potkujen ainakaan pidä johtaa ihmissuhteiden katkeamiseen. Pidetään hyvät ihmiset nyt ainakin tästä huolta!

Sääli

Suuresti arvostamani suomalaisen panimoteollisuuden yrityksen eläköitynyt markkinoinnin oraakkeli kirjoitti kommentin blogiini. Hän pohti ääneen relevanttia kysymystä. Kuinka reagoida ihmisen hätään? Ahdistukseen? Hän halusi ottaa minuun yhteyttä luettuaan potkut.com blogia, mutta ei oikein tiennyt kuinka lähestyä. Emme ole tavanneet vuosikausiin. Emmekä olleet muutenkaan yhteydessä. Ja samalla muistamme yhteistyön mainiot vuodet kuin eilisen. Pepsi Max´n lanseerauksen yhteisen menestyksemme kruununa. Tunsin hänen henkisen läheisyytensä välittömästi luettuani hänen kommenttinsa blogista. Vuosista huolimatta.

Ymmärsin samalla, että se mitä minä kirjoittaessani sisälläni koen ei välttämättä välity yksi-yhteen tekstini lukijalle. Edes henkilölle, joka tuntee minut. Pääsääntöisesti ihmiset kokevat kirjoitusteni perusteella minun olevan syvemmällä ahdistuksessani kuin mitä olen. Tai ainakin koen olevani. Välitän ulospäin ahdistusta, jota en itse pidä niin pahana. Kun tämä tulee jonkun kanssa puheeksi, kuittaan asian sanomalla, että olen lisännyt teksteihini hieman draamaa tehdäkseni niistä luettavampia. Mutta onko se tällä kuitattu…?

Takaisin entiseen kollegaani.  Hän koki lukemansa perusteella minun olevan ahdistunut ja halusi osoittaa myötätuntoa. Hän puhuu myös säälistä. Tunteesta, jota hän koki potkujen aiheuttaman tunnevyöryn kanssa painivan tuttavan osalta. Hän halusi lohduttaa, kannustaa. Osoittaa myötätuntoa. Muttei löytänyt sanoja.

Minä vastasin hänen kommenttinsa kokevani, että parasta on, kun tiedän, että olet. Olen ajatuksissasi. se on jo paljon. Tiedän, että elät mukanani, vaikka emme ole tavanneet vuosiin. Sitä voi varmasti kutsua nimenomaan myötätunnoksi. Kannustukseksi. Uskon valamiseksi. Juuri silloin kun tarvitsen sitä eniten.

Sääli itsessään on tutkimisen arvoinen. Ensimmäinen reaktioni oli, että sääli on sairautta (stoalaisuus!). Minun lienee syytä tutkia motiivejani! Empatian puutettako?

Onko se juuri sääli, joka on potkujen stigman lähde? Sääli on sitä, kun voivottelet ihmisen tilannetta ja kohtaloa. Pidät häntä uhrina. Sääli kumpuaa usein itse asiassa sinusta itsestäsi. Säälin tuntijasta. Omista loukkaantumisen ja pelon tunteista. Mielen sopukoissa. Kun taas myötätunto tulee sydämestä.

Spinoza (1600 luvulla elänyt filosofi) pohti, että säälillä on myös yhteiskunnallista arvoa koska se saa meidät auttamaan toisia ihmisiä. Tosin hänen mukaansa parasta olisi auttaa toisia ilman sääliä, iloisella mielellä.

Onko siis potkuihin liitetty stigma sitä, että samaistumme potkut saaneen tilanteeseen ja ahdistumme. Mietimme että mitä jos minulle olisi käynyt samoin? Emme kykene, emmekä halua, käsitellä asiaa ja suljemme sen pois mielestämme. Siitä ei puhuta. Sitä ei käsitellä. Ja on helpompi, jos potkut saanut ei ole läsnä elämässämme muistuttamassa meitä peloistamme.

Voisiko tämä olla toisin. Voisimme auttaa potkut saanutta ilolla. Toivoen näkevämme hänen avaavan ne yksitoista uutta ovea, jotka kuulemma aukeavat yhden sulkeutuessa. Nähdä sen kaiken hyvän mitä merkityksellinen muutos ihmisen elämässä lopulta saa aikaiseksi. Olla iloisia hänen muutoksestaan ja sisimmässämme pohtia, että uskaltaisinko minäkin. Ei tuo näytä mihinkään kadotukseen johtavan. Päinvastoin!