Talvi on tullut. Päivät lyhentyneet. Pimeys. Nukuin aamu yhdeksään. Päivä pilalla!? Päivärytmi ei tahdo asettua. Kaikki on kiinni siitä mihin aikaan herään. Se taas riippuu nukkumaanmenoajasta. Illat venyvät, kun ei ole seuraavalle päivälle pakottavaa aikataulua. Olin kuvitellut nauttivani aikatauluttomuudesta, mutta huomaan kaipaavani sitä. Vakiorytmiä arkeen.

Työelämän arki oli harvoin yksitoikkoista. Siitä pitivät huolen alati muuttuva toimintaympäristö, kova kilpailu ja jatkuvan kasvun tavoittelu. Kasvu edellyttää innovointia. Markkinan edellä pysymistä. Pitää juosta pysyäkseen paikallaan. Juosta lujaa ollakseen muiden edellä. Siitäkö se oravanpyörä-nimitys tulee? En kaipaa oravanpyörää.

Tunnun kuitenkin kaipaavan jotain työelämästä. En vain osaa yksilöidä, ainakaan vielä, mitä? Luulen, että kysymys on enemmän jostain henkisestä kuin mistään konkreettisesta. Itsensä tarpeelliseksi kokemisesta. Elämän merkityksellisyydestä. Edelleen myös halusta hyvittää. Pääsystä eläkkeelle kunniallisesti. Itsensä soimaaminen ei tahdo hellittää.

Olen kuulunut pitkään muutamaan ammattiyhteisöön, joissa sparrataan vastaavissa tehtävissä olevien kanssa työelämän keskeisistä haasteista. Kuinka ollakaan, kahden eri yhteisön vuoden viimeiset kokoontumiset sattuvat samalle päivällä. Minulle tilaisuudet ovat samalla viimeinen kerta, kun osallistun näiden yhteisöjen toimintaan. Työtehtävien päättyminen johtaa siihen, että en voi enää edustaa työnantajaani näissä yhteisöissä. En katso myöskään tarkoituksenmukaiseksi jatkaa yksityisjäsenenä. Kuuntelen paneelikeskustelua innovoinnista ja kasvusta. Koen itseni ulkopuoliseksi enkä halua osallistua keskusteluun. Löydän sisältäni kaipuun takaisin. Olisi helppoa orientoitua takaisin työmoodiin. Maailmaan, jossa liiketoiminnan kasvu on kaiken a&o. Mutta haluanko? Pystyisinkö? Uskaltaisinko? Roikun jonkinlaisessa välitilassa.

Potkut.com blogin ensimmäiset tekstit ovat valmiita julkaistaviksi. Olen editoinut niitä lopulliseen muotoon monen päivän ajan. Haen rohkeutta julkaista ne. Ystäväni neuvoo nukkumaan yön yli ja lukemaan tekstit seuraavana vielä päivänä ennen julkaisua. Tiistaina 29.11.2022 klo 12.48 potkut.com on kaikkien luettavana. Linkitän blogin LinkedIn´ssa ja Facebookissa, julkisina molemmissa. LinkedIn´stä vielä linkki Twitteriin. Muutamassa tunnissa LinkedIn postaukseni on saanut 10.000 impressiota. Mikään postaukseni ei ole aieimmin ylittänyt 5000. Facebookista alkaa virrata kommentteja. Muutamassa päivässä LinkedIn impressioita on yli 40.000. Aihe koetaan kiinnostavaksi. Viestejä virtaa eri kanavista. Tätä en odottanut. Pohdin lukupiirimme vetäjän todellakin tienneen mistä puhuu. Potkujen arkipäiväistämiselle suomalaisessa työelämässä on tarve.

Puhelin soi taukoamatta. Jotkin minut paremmin tuntevat ovat huolissaan henkisestä tasapainostani. Ensimmäisten viikkojen tekstit ovat yllättäneet. Yleensä niin positiivinen minäni onkin henkisesti syvällä. Tätäkään en ollut ottanut huomioon. Olenko dramatisoinut tekstejä liikaa. En minä nyt niin siipi maassa ole. Sitä ei näe itse itseään samalla tavalla kuin lähimmäiset näkevät. Tämä opettaa minulle, että todelliset tunteemme eivät näy ulospäin. ” Tiedän miltä sinusta tuntuu” on klisee, ei mitään muuta. Ei voi tietää miltä toisesta tuntuu.  

Moni kommentoija tuo esille sen, kuinka helposti identifioimme itsemme työrooliimme. Työ saa elämässämme ylisuuren roolin muiden elämän peruspilareiden, perheen ja ystävien sekä harrastusten, kustannuksella. Siksi töiden loppuessa niin moni kokee tyhjyyden. On kuin matto vedettäisiin alta. Uskon, että potkujen lisäksi esim. eläkkeelle jääminen saattaa olla vastaavanlainen shokki.

Lähes poikkeuksetta itse aiemmin potkut kokeneet kertovat, että vaikka se tapahtuessaan sattuu, lopulta elämä löytää uuden uoman ja se tuntuu jopa paremmalta kuin aiempi.

Kriittistä palautetta en ole juurikaan saanut. Oletan, että se ei vaan ole saavuttanut minua. Täytyyhän olla ihmisiä, jotka näkevät blogini esim. itsesäälissä vaikerointina.

Muutama kehottaa pohtimaan omaa rooliaan toimitusjohtajana ja kuinka kokemus potkuista muuttaisi omaa käytöstäni potkujen antajana. Kuinka ihminen irtisanotaan oikeaoppisesti, henkisellä tasolla? Kuinka ottaa huomioon irtisanottavan tunteet? Huomioida jokainen yksilönä?? Ole läsnä, tavoitettavissa. Rehti ja suora. Ymmärrä toisen tunteet ja anna niille tilaa. Muista myös muu organisaatio. He, joiden työkaveri joutuu lähtemään. Ota huomioon heidän tunteensa. Heidän epävarmuutensa, jonka irtisanomiset aina väistämättä synnyttävät. Potkujen syistä ei useinkaan ole mahdollista viestiä yksityisyyden suojan johdosta Ja kuitenkin ihmiset haluaisivat tietää.

Koen nousevani hetkeksi valokeilaan. Julkisuus, rajallinenkin, on väistämätöntä. Se ei ole ollut tavoite ja sen kanssa täytyy elää. Persoonassani olevat narsistiset piirteet saavat kuitenkin vettä myllyynsä. Minua haastatellaan erääseen podcastiin ja huomaan sen hivelevän itsetuntoani. Nautin parrasvaloissa olemisesta. Superegoni soimaa minua tästä.

Saan myös paljon henkilökohtaisia neuvoja. Kuinka toimia tällaisessa tilanteessa. Niistä keskeisin on, että älä tee mitään. Anna itsellesi aikaa. Älä missään tapauksessa tartu päätä pahkaa johonkin tarjottuun tilaisuuteen, ennen kuin tiedät mitä oikeasti haluat tehdä.

Blogin julkaiseminen vie ajatukset pois omasta ahdistuksesta. Saan etäisyyttä muutaman viime kuukauden alakuloisuuteen. Uusi tekeminen kirkastaa mielen. Tuo vipinää päiviini. Ja sekoittaa rytmini. Olen niin innoissani kaikesta, että aikaa ei tahdo löytyä treenaamiselle. Päivät venyvät ja aamuisin on kello herättämässä. Uni kärsii. Sitä on liian vähän ja sen ajoitus ei ole optimaalinen. Asia, johon en liiemmälti ollut kiinnittänyt huomiota aktiivisen työelämän pyörteissä. Nyt huomaan selkeän eron jaksamisessani, innostuneisuudestani huolimatta. Jonkinlainen tietoisuus on lisääntynyt.

Ja sitten on päiviä, jolloin kaikki tuntuu vaikeammalta. Tämä on normaalia. Sallin sen itselleni. Armollisuutta. Aina ei ole paras päivä. Sen tiedostaminen tuntuu erilaiselta kuin aiemmin.