Maanantai aamu. Kello ei herätä. Minun ei tarvitse lähteä minnekään. Tuijotan ulos ikkunasta. Arki on koittanut – erilaisena. Olo on alakuloinen. Tässäkö tämä kaikki nyt oli. Kymmenien vuosien työura pyyhkiytyi pois kerralla. Itsensä syyllistäminen valtaa alaa! Yritän listata ylös asioita, joita voisi tehdä. En saa ahteriani irti penkistä!

Olen mukana johtamisen lukupiirissä. Luemme kirjaa Amazonin toimintatavoista ja kulttuurista. Huomaan ahdistuvani. Business-intohimoni tuntuu kadonneen. Ei voisi vähempää kiinnostaa tehokkuus, kasvu ja muut business-draiverit. Jutut, joista olen ollut ihan liekeissä viimeiset vuosikymmenet.  Mielenkiintoista. Eikö työ ollutkaan keskeisin intohimoni?

Pohdin irtisanomistani. Etsin vihaa! Täytyyhän minun olla vihainen? Vihainen pomolleni, kun antoi potkut. Vihainen ihmisille, joiden oletan edesauttaneen potkujani päästäkseen eroon minusta. Tiedän tämän olevan mieleni tuotosta eikä totta. Silti vellon ajatusteni kanssa. Olen vihainen itselleni! Pohdin päivät päästään, että mitä jos olisin toiminut niin tai näin ja asiat olisivat nyt toisin. Mutta, viha ei nouse.

Häpeä hiipii kimppuun. Mietin, kuinka pomoni on kertonut potkuistani muille johdettavilleen. Onhan hänen täytynyt sanoa jotakin saadakseen oikeutuksen päätökselleen. Seuraavassa hetkessä järki sanoo, ettei tuo ole totta.

Aamuyöllä, pakollisen wc-käynnin jälkeen (iän mukanaan tuoma vitsaus), en enää saa unta. Aamut ovat pahimpia. Häpeä ei helpota. En ylipäätään tahdo antaa tilaa muunlaisille ajatuksille. Kieriskelen itsesyytöksissä.

Kävin kahvilla arvostamani kilpailijan kanssa. Piti järjestellä toimialan liiton asioita minun poistuessani taka-vasemmalle. Hän kysyin fiiliksistäni. Kerroin häpeästä! Hän katsoi minua ja totesi, että jos hän, kilpailijani, ei tahdo muistaa potkujani enää seuraavana päivänä, lienee kaukaa haettua ajatella, että joku muu välittäisi. Muiden ajatusten pohtimiseen ei kannata aikaansa käyttää.

Saan useita yhteydenottoja. Puheluita. Lounaskutsuja. Muutaman rohkaisevan viestin. Johtajakollegat muista pohjoismaista, läheisiä työkavereita kaikki, soittavat ja ihmettelevät tapahtunutta. Uteliaisuuttaan, ajattelen. Kyynisyys hiipii esille. Tiedostan, että saattaa olla viimeinen kerta, kun jutellaan. Niin se menee. Ei meillä ole muuta yhteistä kuin työ, ja nyt ei sitäkään. Menettäminen. Tuskallista, ja niin totta. Sota ei yhtä yksilöä kaipaa. Elämä jatkuu.

Käyn usealla lounaalla. Yhteistyökumppaneita ja muutama asiakas. Ihmiset ovat ystävällisiä ja tukevia. Sanovat kauniita ja imartelevia asioita minusta ja aikaansaannoksistani. Rohkaisevat. Kyllä minun kokemukselleni on käyttöä. Kiitän ja tarjoan osaamistani. Voin aloittaa vaikka saman tien. Minulla ei ole kiireitä. Eikä minulle tarvitse maksaakaan, sillä en voi nostaa palkkaa muualta irtisanomisaikanani. Harrastaa voin, ja harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Pitää itseni aktiivisena. Ihmiset pitävät tarjoustani mielenkiintoisena ja lupaavat palata, mikäli jotain ilmenisi.

Älä ole naiivi. Ei tietenkään ilmene! Ei yrityksissä ole tekemättömiä projekteja, jotka odottavat ketä tahansa niitä tekemään. Jos projekti on tärkeä, siihen hankitaan juuri oikeanlaiset resurssit. Ei jotain parhaat päivänsä nähnyttä entistä yritysjohtajaa, jolla on tekemisen puutetta. Joka kysyy potentiaaliselta asiakkaalta kuin myyntitaidoton konsultti, että olisiko jotain jossa hän voisi auttaa? Ei tietenkään ole. Kaikkea minäkin suustani ulos päästän. Muistan Yodan sanat Tähtien Sota-elokuvasta: Opettele päästämään irti kaikesta, minkä pelkäät menettäväsi.

Jossain syvällä sisällä räpiköi ajatus siitä, että potkut olivat hyvä juttu. Paljon positiivista! Painan tuon ajatuksen takaisin. Ei noin voi ajatella.

Seuraavana iltana löydän itseni sohvalta makaamasta. Ideoimasta. Mitä jos alkaisin suunnitella uutta yritystä. Hankkisin rahoitusta jne. niin, että kaikki olisi valmiina, kun kilpailukielto aikanaan loppuu. Innostuin. Kävin nukkumaan odotellen tulevaisuutta. Aamulla into oli poissa ja tilalla itsesyyttely, häpeällä höystettynä. Lähdin entiselle työpaikalleni hakemaan viimeisetkin henkilökohtaiset tavarani ja luovuttamaan avaimet. Tekemään potkuista lopulliset. Pohdin sitä, kuinka vaikeata olisi kohdata ihmisiä ja sulkea ovi viimeistä kertaa. Kuinka kantaisin häpeäni, kun joutuisin katsomaan ihmisiä silmästä silmään kahvion saarekkeeseen nojaillen? Iskisikö minuun tarve kieltää kaikki? Lukita itseni kahvion jääkaapin ovenkahvaan ja julistaa etten suostu lähtemään!

Mikään näistä ei toteutunut. Ei tuntunut miltään! Jutustelin muutaman entisen työkaverin kanssa! Loin jälleen heille uskoa tulevaisuuteen ja todistelin, että tehty päätös oli firman kannalta oikea! Samalla tuntui, että monet välttelivät tapaamistani. Kukaan ei tullut varta vasten moikkaamaan. Elämä ilman minua oli alkanut. Yritin katkerotumista, huonolla menestyksellä. Lähdin pois!

Vein illalla vaimoni syömään. Yksi etappi elämässä takana, vaikka päättyikin kunniattomasti. Seuraava edessä. Uusi vaihe hänellekin. Puoliso olisikin kotona aamusta iltaan. Ei varmaankaan helppoa. Täytyy muistaa antaa hänelle tilaa. Eikä jatkuvasti paasata omista asioista. Nyt on aikaa panostaa parisuhteeseen! Ilta oli mukava, kunnes aloin taas kerran jankata jostain iänikuisesta suhdettamme hiertävästä asiasta. Pari olutta ja muutama lasi viiniä. Kielenkannat löystyvät. En opi koskaan! Seuraavana aamuna ´dagen efter`. Olen masentunut. Tätäkö tämä on?