Potkut.com blogin tavoitteena on arkipäiväistää potkut. Niin, että ne olisivat luonnollinen osa työelämää. Ilman häpeää, stigmaa. Kuten esimerkiksi asunnon vuokrasopimuksen irtisanominen. Meidät irtisanottiin joitain vuosia sitten vuokraamastamme asunnosta. Asunto haluttiin myydä ja näin ollen oli luonnollista sanoa vuokralaiset irti. Kuuden kuukauden irtisanomisaika. Normaali käytäntö. Yllätyksekseni se tuntui vaikealta. Tuli tunne, että olisin halunnut itse päättää siitä missä asun, eikä niin että joku päättää puolestani etten enää voi asua kodissani. Selvisin tästä luopumisesta nopeasti, vaikka siihen liittyi tunteita. Suruakin. Erona potkuihin oli se, että vuokrasopimuksen irtisanomista ei tarvinnut selitellä itselleen eikä muille. Se on normaalia. Häpeä ei ollut läsnä. Suru meni ohi eikä jättänyt jälkiä. Voisiko potkuista tulla samanlainen kokemus? Nyt ne eivät sitä ole, ainakaan meidän yhteiskunnassamme! Potkuista syntyy usein syväkin suru!

 

Surun rannattomalta tuntuvassa maisemassa ihminen joutuu yksin etsimään oman tiensä, kirjoittaa Martti Lindqvist kirjassaan Surun Tie (1999). Ymmärrys uusien mahdollisuuksien kasvuun on keskeinen osa suru-prosessia. Menetys, kuinka kipeää se onkaan, avaa uusia ovia. Elämä luo itsensä uudelleen!

Martti Linqvistin kirja Surun tie (1999) on hyvää lukemista surun matkaa kulkevalle. Referoin seuraavassa Lindqvistin kirjoituksiin (copy with pride😊).

 

Surua on monenlaista ja kaikki surut ovat erilaisia. Luopuminen ja menetys kuuluvat suruun. Kuolemansuru on kaiken luopumisen ydinkuva. Myös esimerkiksi hylätyksi tulemiseen, avioeroon, vammautumiseen, maineen, aseman tai omaisuuden menettämiseen liittyy suru. Jäämme suremaan menettämäämme.

Työpaikankin menettäminen on sekin luopumista joka aiheuttaa surun. Jos olet kokenut työpaikan menettämisen traumatisoivana, kuten usein on asian laita, huomaat ainakin hetkellisesti elämässäsi itsestäänselvyyksien katoavan. Monet asiat muuttuvat turhanpäiväisiksi. Kyseessä on suru-prosessi. Sen aikana joudut luomaan uuden suhteen itseesi. Synnyt luopumisen kautta uuteen elämään. Se vaatii pitkän ja usein raskaankin matkan kulkemista. Matka edellyttää, että olet valmis hyväksymään tapahtuneen ja luopumaan joistain itseesi liittyvistä käsityksistä ja kokemuksista. Hyväksy myös se, että prosessi kestää pitkään. On tavallista, että muut kokevat suruaikasi lyhyemmäksi kuin mitä se todellisuudessa on.

Saatat yrittää unohtaa surusi ja pintapuolisesti usein näin käykin. Muutaman kuukauden kuluttua surun aiheuttaneesta tapahtumasta, esim potkuista, sinulle alkaa aueta uusia mahdollisuuksia jotka vievät ajatuksesi pois potkuistasi. Suru-prosessi tekee työtään taustalla. Vaatien oman aikansa. Muun muassa ympäristösi, ihmiset jotka tunnet, vaikuttavat prosessin kestoon. Surussa on paljon myös yhteisöllistä, vaikka jokainen suru onkin yksilöllinen. Täysin ventovieraatkin saattavat reagoida suruusi sen kohdatessaan, reflektoiden omia kokemuksiaan. Sureva muistuttaa muita siitä, että suru saattaa kohdata heidätkin. Heti seuraavaksi. Toiset ottavat kontaktin. Toiset etäisyyttä. Lähes kaikki ihmiset ympärilläsi oikeasti välittävät siitä mitä sinulle kuuluu. Harva hyökkää tai kritisoi. Ja valtaosa ei oikein tiedä kuinka ilmaista myötätuntoaan. Surevan ympärille muodostuu helposti sosiaalinen tyhjiö. Ihmiset eivät tiedä kuinka suhtautua eivätkä tiedä kaipaako sureva yksityisyyttä vai yhteyksiä. Ihmiset myös pelkäävät sitä, että suru putkahtaa esille. Toiset pyrkivät piristämään. Se on heidän itsesuojeluaan. Sureva voi itse vaikuttaa ympäristöönsä helpottaen lähimmäisten suhtautumista kertomalla tunteistaan ja ajatuksistaan. Lähimmäisten tarjotessa apuaan, ota se vastaan. Se auttaa molempia. Kun sinulla on surua, toiset ihmiset ovat sinua varten. Antaudu toisten kannatettavaksi pyyteettä ja ehdoitta!

Niin kauan kuin sinulta kysytään tuntemuksistasi esim potkuihisi liittyen, tapahtunut pyörii mielessäsi. Joka kerta kun vastaat potkuihisi liittyvään kysymykseen, joudut menemään itseesi ja miettimään vastausta tuohon kysymykseen. Vasta kun ympäristösi ei enää muistuta sinua tapahtuneesta, prosessi voi siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Toimittaja Sami Sykkö toi potkuihin liittyvän suru-prosessin oivasti esille Ylen Efter Nio tv-sarjan vuoden ´22 viimeisessä jaksossa Efter Nion ja Sami Sykön vuoden kohokohdat | Efter Nio | Yle Areena (kelaa 51 minuutin kohdalle).

 

Itselleni sen ymmärtäminen, että kyseessä todellakin on sureminen ja siihen liittyvä prosessi, oli vapauttava oivallus. Kiire helpotti. Jotkut ovat kehottaneet minua lopettamaan potkujeni käsittelemisen ja menemään eteenpäin. Unohtamaan tapahtuneen. Näin olen yleensä toiminutkin elämäni tragedioiden kanssa. Lakaissut asiat maton alle. Vasta nyt olen ymmärtänyt, että tapahtunut ei kuittaannu unohtamisen pakottamisella. Tapahtunut tulee käsitellä. Ja antaa tälle prosessille aikaa. Olemalla samalla itselleen armollinen. Se, että valitsin potkut.com blogin perustamisen ja aiheesta bloggaamisen, auttaa minua käsittelemään tapahtunutta itseni kanssa. Ja samalla se pitkittää suru-prosessiani koska potkuni ovat tulleet blogin myötä julkisemmiksi kuin mitä ne normaali tapauksessa olisivat olleet. Julkisuus johtaa siihen, että on enemmän ihmisiä, joiden yhteydenottoihin saan vastata. Tämä pitää potkuni ´hengissä`. Hyvä niin – olen sitoutunut käsittelemään omaa prosessiani julkisesti, koska uskon siitä olevan apua ainakin joillekin kanssakulkijoille. Prosessin pitkittyminen omalta osaltani on se hinta, jonka tästä maksan – mielihyvin!

 

Kun kohtaat surun, on kuin putoaisit ilmakuoppaan. Järkesi kertoo sinulle mitä on tapahtunut, mielesi ei sitä vielä hyväksy. Kosketuksen saaminen omaan kipuun on tärkeätä. Siitä suru-matka alkaa! Akuutissa tilanteessa ihminen puolustautuu siltä, mitä hän ei voi siinä tilanteessa kestää. Tämä on tärkeätä! On hyvä antaa asioiden tapahtua luonnollisesti vaikkei ymmärtäisikään miksi tapahtuu mitä tapahtuu.

Ajan lisäksi sureminen vaatii voimia. Enemmän kuin uskommekaan. On tärkeätä huolehtia itsestään. Lepo. Fyysinen kunto. Lähimmäiset. On myös hyvä muistaa, ettei sinulla ole kiire minnekään.

Elämämme on täynnä suruja, pieniä ja suuria. Suru on puolet elämästämme. Kaikesta minkä olet saanut, on luovuttava. Ennemmin tai myöhemmin. Poikkeuksetta.

Surussa mielenterveys helposti järkkyy. Usein suruun liittyy häpeän tunne ja mielesi tarina siitä, että olet ainoa sureva, joka häpeää! Tämä ei ole totta. Älä usko kaikkeen mitä mielesi sinulle kertoo! Mielesi ja unesi täyttyvät muistoista ja kokemuksista, joilla ei ole ulkoisesti mitään tekemistä surusi kanssa. Silti ne ovat läsnä. Avuttomuuden kokemus kuuluu suremisen prosessiin jossain vaiheessa lähes jokaisella. Voimat ovat vähissä etkä oikein jaksa. Arjesta on haastavaa selvitä. Unohtelet asioita. Häpeät avuttomuuttasi ja peittelet sitä. Lähimmäisesi huomaavat sen, mutta eivät halua huomauttaa sinulle asiasta ajatellen suojelevansa sinua. Syntyy piiloleikki ja ajatus, että avuttomuutta tulee peitellä, hävetä. Turhaan.

Sureva taantuu helposti lapsenomaiseen olotilaan. Tämä auttaa siirtymään alitajunnan ja ihmismielen alueille, joilla persoonan syvätyöskentely tapahtuu kaikkein aidoimmin ja joilla hyvin perustavaa laatua olevat muutokset tulevat mahdollisiksi. Rationaaliseen aikuisuuteen ja pelkkään ulkoisen hallitsemiseen takertuminen voivat aiheuttaa pysyvän juuttumisen menetykseen ja ylläpitää katkeruutta, josta ei kykene päästämään irti. Katkeruus on lähes aina kokematonta surua ja siksi pohjimmiltaan meitä itseämme omaan epätoivoomme kahlitseva voima. Ei siis kannata yrittää kontrolloida itseään ja tunteitaan vaan antaa surun ohjata meitä, minne se sitten viekin!

Suru ja surun tunne eivät ole sama asia. Surun tunne on murheellisuutta, murehtimista, itkuisuutta jne.. Suru taas on prosessi, joka pitää sisällään tunteita ja olotiloja.

Tunteiden tarkoitus on auttaa sinua selviytymään. Päästä ne valloilleen. Spontaani tunne kertoo meille tarinaa itsestämme ja historiastamme. Siinä kontekstissa tunne on totta, vaikka se ei olisi faktuaalisesti sitä.

Ihmisen mieli ymmärretään yksilön sisäisenä, henkisenä olemuksena, jossa ajatukset, tunteet ja tietoisuus ilmenevät. Tunteet ovat siis osa henkistä minäämme. Suru-prosessissa mielemme täyttyy välillä vihalla, katkeruudella, häpeällä, syyllisyydellä jne.. Tunteilla! Omien tunteiden käsittely ja purkaminen suru-prosessissa on tärkeätä. Tarvitset siihen aikaa, tilaa ja turvaa.

Surua ei tule lohduttaa pois! Suru on kotinsa menettänyttä rakkautta. Suru lähtee suremalla!

 

On myös tärkeätä, että ihminen saa käsitellä syyllisyyttään. Syyllisyyden tutkiminen, läpikäynti ja tunnustaminen ovat oleellinen osa suruprosessia. Syyllisyyden vähättely ei auta ketään. On oikein nähdä oma syyllisyytensä, oli syyllisyys sitten minkälaista tahansa. Esimerkiksi tehtäviensä laiminlyöntiä tai huonosti suoriutumista, vääriä päätöksiä jne.. On oikein suostua kantamaan surunsa ja löytää mahdollisuus anteeksi pyytämiseen ja -saamiseen. Tapahtunutta ei saa tapahtumattomaksi mutta kenenkään ei tule jäädä kiinni ainiaaksi omaan syyllisyyteensä. Jokainen ihminen on elämässään syyllistynyt johonkin sellaiseen, mikä ei ole korjattavissa. Se ei kuitenkaan saa viedä häneltä hänen ihmisarvoaan. Elämän tarkoitus ei ole, että tuhoudut syyllisyyteesi, vaikka sen varjo ei elämästäsi täysin katoakaan.

 

Itselläni potkuihini liittyy voimakas syyllisyyden tunne. Syyllisyys epäonnistumisesta. Luottamuksen menettämisestä. Ovatko syyt syyllisyyden tunteeni taustalla totta vai eivät, ei ole oleellista. Osa on, osa ehkä ei. Mutta suremisen kontekstissa ne ovat minulle totta. Ja siksi minun täytyy käsitellä syyllisyyden tunnettani. Olen päätynyt kirjoittamaan auki potkuihini johtaneet tapahtumat omasta näkökulmastani. Itselleni. En jaettavaksi muille. Tapani käsitellä syyllisyyttäni. Kirjoitin myös anteeksipyyntöviestin entiselle esimiehelleni pyytäen anteeksi niitä toimitusjohtajana tekemiäni päätöksiä, jotka johtivat epäonnisiin tulemiin ja lopulta luottamuspulaan välillämme. Olisin halunnut pyytää anteeksi kasvotusten mutta siihen ei ymmärrettävistä syistä tarjoutunut tilaisuutta. Tämä anteeksipyyntö on osa minun prosessiani ja siksi tärkeätä. Jotta pääsisin eteenpäin, henkisesti. Oliko siihen faktuaalista tarvetta, on asia erikseen. Henkisesti tarve oli. Anteeksipyyntööni suhtauduttiin asiallisesti 😊.

 

Tunteiden työstämistä tulee tehdä aktiivisesti. Aika ei hoida asiaa. Tunteiden työstämiselle tulee varata aikaa. Myös oikea ympäristö tunteiden työstämiselle on tärkeätä. Ympäristön tulisi olla sellainen, jossa tunteet tulevat helposti esille. Tunteet liittyvät usein muistoihin, joten paikat, esineet, valokuvat jne. auttavat tunteita tulemaan pintaan. Surun prosessin on hankala toteutua arjen kiireiden keskellä. Siksi erilliset tilaisuudet ja/tai tilanteet surun käsittelylle ovat paikallaan. Ja muista – väkisin yrittäminen ei toimi. Anna surulle mahdollisuus ja prosessi etenee, kun on sen aika. Tavalla, jonka surusi valitsee! Tunteita ei voi torjua lopullisesti – sellaisen yrittäminen luo toisenlaisia ongelmia!

Tunteiden jakaminen on myös tärkeätä. Älä kuitenkaan kuormita ketään liikaa.

 

Surussa on myös onnea – onnellisia muistoja. Surussa on läsnä kaikki se onni ja rikkaus minkä olet saanut osaksesi asiassa, josta luopumisen aika on koittanut. Kaikki se mitä on joskus ollut totta, on elävänä läsnä surussasi tänäänkin.

Suruun kuuluu kaipaus. On ikävä sitä minkä on menettänyt. Kaipaus antaa surulle sisällön. Se liittyy sinun elettyyn elämääsi, jonka olet elänyt todeksi. Kaipaus tulee sinne missä sillä on tilaa ja aikaa. Usein yksinäisiin hetkiin. Kaipauksessa on läsnä murhe ja samalla onnellinen tietoisuus siitä minkä lahjan on joskus saanut elämältä ja elänyt todeksi. Kaipuun ytimessä on kohta, jossa poissaolo muuttuu läsnäoloksi.

 

Kauanko suru sitten kestää? Voiko suruun takertua – jäädä kiinni pääsemättä eteenpäin? Käytännössä suru lähtee, kun on sen aika! Voit yrittää päättää, että nyt riitti. Se onnistuu harvoin! Surressasi olet yhteydessä sisäiseen mielikuvien ja tunteiden virtaan ja koet oikeasti olevasi matkalla. Vähitellen suru alkaa tuottaa hedelmää ja uutta elävää toivoa alkaa versoa. Anna tälle prosessille aikaa.

Surussa vallitsevana on matka – laskeutuminen vähitellen yhä suurempaan pimeyteen. Elämä on ailahtelevaista ja siihen mahtuu myös onnellisia tapahtumia. Vallitseva suunta on kuitenkin alaspäin. Pimeys ja hiljaisuus ympärillä kasvavat ja sisäinen yksinäisyys valtaa mielen. Unet ovat tärkeitä – sisäinen tuskasi purkautuu niissä esiin. Unesi, ahdistavatkin, ovat puolellasi ja auttavat sinua pääsemään kiinni jostain mitä olisi muuten vaikea tavoittaa.

Pitkä matka pimeyden kätkevään valoon vie kohtaan, jota voi kutsua tyhjiöksi. Mielikuva ympäristöstä katoaa ja korvautuu avaruudellisella kokemuksella. Tämä on yksinäistymisen ääripiste. Psyyke ei koe mitään. Ei ole hyvä eikä paha olla. Ei surullinen eikä iloinen – on vain. Tällöin on hyvä pysyä passiivisena eikä yrittää mitään. Odottaa ja katsoa mihin elämä vie. Tässä vaiheessa avuksesi tulevat rituaalit. Rituaaleja ei tehdä minkään muun kuin niiden itsensä vuoksi. Ne ovat ikkuna näkymättömään ja avaavat tien sisäisten merkitysten löytämiseen. Rituaaleissa tärkeätä on konkreettisuus, pysyvyys ja toistuvuus. Teet jotain itsellesi merkityksellistä. Esimerkiksi meditoit tai käyt kävelyllä, saunassa, syöt! Joka päivä. Samaan aikaan. Sama rituaali.  Fyysinen tekeminen helpottaa hankalaa oloa ja synnyttää osallisuuden kokemuksen. Liityt johonkin joka on itseäsi suurempaa. Rituaalien tarkoitus on tuottaa rauhaa ja hyvää mieltä. Ja niistä ei tule tehdä itselleen pakkoa.

Jos surusi vaihtuu masennukseksi tai itsessään ritualisoituu, on syytä pysähtyä ja hakea ulkopuolista apua. Suruaan on hyvä jakaa luotettavan aikuisen kanssa. Mielellään ulkopuolisen. Sellaisen, jolla on omakohtaista kokemusta surun matkasta.

 

Suru ei tuo entistä takaisin vaan synnyttää uutta, joka kasvaa vanhan juurista ja siemenistä. Surun tuoma kokemus ei katoa. Kun suru on käyty läpi, se muuttuu ymmärrykseksi ja herkkyydeksi. Ulkoisesti menetetty on tullut surun kautta sisäisesti läheiseksi ja läsnä olevaksi. Surun kokeneen arvomaailma usein muuttuu. Asioiden tärkeysjärjestys muuttuu ja mittasuhteet saavat realismia. Elämän kaikki mahdollisuudet ovat läsnä juuri nyt, tässä hetkessä.