Istun tietokoneeni äärellä. Päivä on valkenemassa. Ei ole mitään tähdellistä tekemistä! Muistan lapsuudestani tunteen, kun aika tuntui seisovan paikallaan. Päivät olivat pitkiä. Niistä ajoista on aikaa. Tiistaina 15.11.2022 se kuitenkin iski. Toimettomuus. Räplään somea. Moni tuttu on Espanjassa talvea viettämässä. Kuva aurinkoiselta golfkentältä ilmestyy whats app´iin. Toive aurinkoon pääsemisestä valtaa mielen. Kuka lähtisi kanssani? Rakas vaimoni ei ehdi. Olen liikuntarajoitteinen ja tarvitsen apua lentomatkustamisessa. Ja muutenkin. Yksin ei voi lähteä reissuun. Entä Lappiin. Vapaalasku oli kuin elämän täyttymys niin kauan kuin olin liikuntakykyinen. Pitkää käännöstä. Läheinen kosketus lumeen. Vauhdin hurma. Para-kelkalla pääsee lähes samaan euforiaan. Pyhätunturi on aina tuntunut toiselta kodilta. Olen käynyt siellä niin pitkään kuin muistan. Auto junaan ja menoksi. Siellä voisi pärjätä yksinkin, kun saa tavarat autoon ja auton suoraan vuokrakämpän ovelle. Ja onhan siellä paikalla aina tuttuja auttamassa, jos tarvis tulee.

Somessa näin tutun henkilön postauksen, jossa hän kertoi ilmoittautuneensa sveitsiläisen Insead-business koulun hallitustyöskentelykoulutukseen. Vuoden mittainen vaikuttava koulutus. Uusimmat opit. Se vaikutti mielenkiintoiselta. Voisinko minäkin?

Reilut kuusi viikkoa on kulunut potkuista ja ajatukset vaeltavat kaikenlaisessa mukavassa. Ilman ahdistusta. Päivä täynnä positiivisia ajatuksia. I´m back!

Auringon jälkeen taivaalle nousee aina pilviä. Eihän minulla ole varaa lähteä Espanjaan, tai Pyhälle. Nyt pitää säästää. Kallis hallitusammattilaisuuskoulutus on mahdollisuuksien ulottumattomissa. Siihen vaaditaan sitä paitsi hallitustyöskentelykokemusta, jota minulla ei ole. Ja lisäksi minähän olen saanut potkut. Ei kait sinne potkut saaneita hyväksytä. Tänään tuntuu liikkuminenkin hankalalta. Olen toistaiseksi onnistunut aktiivisella treenaamisella ja erilaisilla hoidoilla välttämään rullatuolin. Samanlaiseen hoitofrekvenssiin ei jatkossa ole varaa. Tunteiden vuoristorata.

Tunteiden vuoristorata on normaalia. Kaikille. Koko ajan. ”Pysyt vaan kiinni positiivisissa ajatuksissasi”, sanon ääneen itselleni. Nythän minulla on aikaa huolehtia terveydestäni. Panostaa stressittömämpään elämään. Keskittyä stressin aiheuttajien poistamiseen. Eihän minun edes kannata tehdä töitä. Nautin vaan irtisanomisajasta ja erokorvauksista. Sitten ansiosidonnaiselle, ja lopulta eläkkeelle. Sopeudut taloudellisiin realiteetteihin ja keskityt tekemään asioita, jotka tuntuvat merkityksellisiltä.

Merkityksellisyyden pohtiminen vie äärilaidalle. Mitä jos minulle annettaisiin yksi kuukausi elinaikaa. Mitä haluaisin tehdä? En ainakaan töitä! No niin – siinä näet, ajattelen! Mitä sitten tekisit? Viettäisin aikaa perheen kanssa. Ystävien kanssa. Herrojen golfviikonloput ovat huippumukavia. Salasanojen excel pitäisi päivittää. Ja käydä läpi perintöasiat. Elämän olisi hyvä olla aktiivista, ettei jää aikaa murehtia! Liikuntaa. Riittävästi unta. Hyväntekeväisyyttä. Ja miksei jotain mielekästä työtäkin, sopivassa määrin. Kirjoittaminen kiinnostaa. Hyvää pohdintaa. Elinaikaa on (toivottavasti) vielä paljon mutta mikä estää elämästä kuin viimeistä päivää? Samalla voisi lopettaa jatkuvan pohtimisen, edes muutamaksi viikoksi. Keskittyä elämisen ihanuuteen.

Tähän sain kulumaan aamupäivän. Lounaan jälkeen ryhdyn kirjoittamaan. Olen pitänyt päiväkirjaa ajatuksistani ja tunteistani siitä päivästä lähtien, kun sain potkut. Ajatus päiväkirjan tekstien julkaisemisesta blogina houkuttaa. Sillä voisi saada aikaiseksi jotain hyvää. Ja se olisi terapeuttista. Tuumasta toimeen! Alan kirjoittamaan blogitekstejä 15.11.2022, iltapäivällä. 6,5 viikkoa potkujeni jälkeen. Edellisellä viikolla minulla oli ollut mahdollisuus osallistua kansalaisopiston kirjoituskurssin viikkotapaamiseen. Nuo pari tuntia avasivat minulle uuden maailman. Mitä kirjoittaminen oikein on. Sain vinkin kirjailijasta, joka opettaa muita kirjoittamaan. Otin yhteyttä Erkka Mykkäseen. Alan kuunnella hänen Kirjoittamisesta – podcastia Spotify´ssa. Olen löytänyt uuden innostuksen kohteen. Jotakin, joka vie ajatuksiani eteenpäin paikallaan vellomisen sijaan.

Päivärytmi. Eilen heräsin klo 7 ja olin klo 9 salilla. Päivä tuntui hyvältä. Koin saaneeni asioita aikaiseksi. Aamulla on merkittävä vaikutus. Tänään heräsin klo 8 ja päivä tuntui lyhyemmältä – paljon lyhyemmältä kuin vain tunnin verran. Olen näemmä aamuihminen. Se kannattaa muistaa - mennä illalla aikaisemmin nukkumaan riittävän yöunen saamiseksi.

Rytmi alkaa löytyä:

-          herätys klo 7

-          meditaatio-harjoitus (jää muuten tekemättä kun pää on vauhtiin päästyään niin täynnä meteliä etten kykene enää sitä tyhjentämään – tätäkin täytyy harjoitella)

-          päiväkirjan kirjoittamista (ajatukset kirkkaimmillaan heti aamusta)

-          aamiainen ja päivän lehdet (netistä)

-          treenaamaan (jos on treenipäivä – aamupäivä toimii parhaiten – iltapäivällä alkaa laiskottaa)

-          blogin kirjoittamista (pitäisi määrittää etukäteen, kuinka pitkään koska muuten se vie mennessään tuntikausiksi)

-          lounas

-          kirjoittamista

-          muita tehtäviä asioita (niitä näemmä siunaantuu) – ilta pääsääntöisesti rauhoitettu ruoan laittoon, kanssakäymiselle vaimoni kanssa, ystäville, kotiaskareille yms.

Kaikesta huolimatta mieltäni painaa. Syyllisyys, potkuihin liittyen, päällimmäisenä. Alan pohtia ammattiauttajan luokse menemistä. Tuntuu, etten välttämättä selviä tästä ilman ulkopuolista apua. Jää asioita käsittelemättä, kun ei osaa. Niin kuin minulla on ollut tapana toimia, lakaista vaikeat asiat maton alle ja toivoa niiden häviävän. Tällä kertaa voisin toimia toisin.