Se tunne, kun et ole tilivelvollinen kuin itsellesi. Kukaan ei odota sinulta mitään. Ei ole kuin itse asetettuja aikatauluja. Voit istua kahvilassa tuntikausia, keskellä arkipäivää, sparraten start-up yrittäjän kanssa hänen business konseptistaan. Kokematta syyllisyyden tunnetta siitä, että sinun pitäisi olla jo jossain toisessa palaverissa. Edellisen viikon myyntiluvut eivät pyöri mielessäsi. Et koe olevasi stressaantunut.

Viikkorytmini on alkanut rakentua paljolti kirjoittamisen ympärille. Siitä on kehittynyt minulle intohimo. Pidän päiväkirjaa potkuihini liittyvistä tunteistani. Keskiviikon tienoilla kirjoitan edellisen viikon tapahtumista blogin raaka-version. Perjantaina alan editoida tekstiä. Siihen kuluu aikaa. Kerta toisen jälkeen kirjoitan osia uudelleen. Omaan tekstiinsä on vaikea olla tyytyväinen. Pyrin julkaisemaan uudet tekstit maanantain kuluessa.

Sain palautetta potkut.com blogistani. Olisiko aika keksiä uutta tulokulmaa lukijan mielenkiinnon ylläpitämiseksi?! Teksti alkaa toistaa itseänsä! Olen myös saanut neuvon keskittyä kirjoittamaan itselleni. Näin kuulemma säilyy aitous ja henkilökohtaisuus. Minä kirjoitan omista tuntemuksistani, ja nyt kun potkuistani on kulunut runsas kaksi kuukautta, elämäni alkaa olla normaalimpaa. Niin kuin elämän tuleekin olla. Välittömästi potkujen jälkeen päällä olleet tunnekuohut ovat laantuneet. On vähemmän kiinnostavaa kerrottavaa. Verhoja raotettavana. Some-postauksia ei tällaisesta tavallisesta elämästä kovinkaan helposti synny. Sehän ei ole somen idea. Pitäisi keksiä koko ajan jotain uutta pysyäkseen mielenkiintoisena. Kenelle mielenkiintoinen? Keskityn itseeni. Kiinnostavaa tai ei.

Blogi on johtanut useisiin tapaamispyyntöihin ja puhelinkeskusteluihin. Aiemmin tuttuja sekä uusia tuttavuuksia. Päätän etten kieltäydy mistään. Kalenteri on täyttynyt ja päivät hujahtavat. Nyt jos koskaan on hyvä hetki olla utelias ja kuunnella. Auttaa jos voi. Katse on kääntymässä menneestä tulevaan. Huomaan pohtivani, että onko tämä jopa liikaa. Alanko valua takaisin busy-moodiin. Juuri kun opin nauttimaan kiireettömästä elämästä.

Käyn lounastamassa kanssakulkijan kanssa, joka on kouluttautunut lyhytterapiaan. Se kiinnostaa. Olisiko minusta sellaiseen? Hetken aiheesta keskusteltuamme totean, että terapiathan keskittyvät siihen, että terapeutti kuuntelee. Kun minä kuuntelen, päässäni pyörii lukemattomia asioita, jotka haluavat päästä ulos suustani. Se ei ole kuuntelemista. Ei ehkä jatkoon, mutta ilahduttavaa on, että alan kiinnostua kaikenlaisesta uudesta ja minulle aiemmin tuntemattomasta. Jospa seuraava merkityksellinen elämäntehtävä olisi jotain täysin uutta.

Seuraavaksi tapaan minulle aiemmin tuntemattoman henkilön. Vertaistukea potkujen osalta. Hän oli lukenut blogiani ja otti yhteyttä. Keskustelu pyörii hetken kokemuksia vertaillen ja sitten alamme pohtia molempien tulevaisuutta. Virkistävää. Olisiko minusta enenevässäkin määrin tällaiseen sparrailuun? Antamaan tukea ihmisille, jotka pohtivat elämänsä seuraavaa vaihetta? Saaden samalla itse tukea!

Itsenäisyyspäivän vastaanottoa seuratessani Anu Pentikin haastattelu puhuttelee. Pitkän uran tehnyt ihminen edelleen täynnä intohimoa. Kuuntelen häntä ihaillen. Tuollaisena näin itsenikin vielä jokin aika sitten. Potkut puhalsivat intohimon taivaan tuuliin. Huomaan etsiväni kadonnutta intohimoani! Siitä tässä käynnissä olevassa henkisessä prosessissani taitaa olla kysymys!

Toimeentulostressi, huoli pärjäämisestä, on astunut hieman taka-alalle. Matkani varrelle tuli tuttu perhe, jota on kohdannut tragedia. Heidän toimeentulonsa on joutunut kovalle koetukselle yllättävän vakavan sairauden johdosta. Heidän lähipiirissään järjestettiin keräys heitä auttaakseen. Jokainen mahdollisuuksiensa mukaan. Pari päivää myöhemmin postilaatikosta tuli Unisefin rahankeruukirje Ukrainan lasten hyväksi. Asiat perspektiiviin ja käsi taskuun. Auttaa täytyy, jos ja kun avun tarve puhuttelee. Jokainen oman kykynsä mukaan.

Kasvavassa määrin innostuksen vallassa vietetyn parin viikon jakson jälkeen tulee innostussuvanto. Ahdistuksen aamuyö. Blogin kirjoittaminen ei tunnu enää hyvältä. Lukijamäärät pudonneet alle 100 per päivä. Kiinnostus hiipuu. Taisivat olla ne ensimmäisten viikkojen kirjoitukset, jotka kiinnostivat eniten.

Putoan hetkellisestä parrasvalojen loisteesta takaisin maan pinnalle. Muistutan mieleeni lupaukseni itselleni. Et ole somebody. Haluat tulla anybodyksi. Luopumista. Antamista. Parrasvaloihin ei tule kiinnittyä. Ne eivät ole totta. Vain mieleni tuotosta.  

Päätökset siitä, mitä en ryhdy tekemään, tuntuvat vaikeilta. Mieli sotii vastaan. En uskalla luopua menneestä ja toisaalta en uskalla katsoa tulevaisuutta silmiin. Valita polkua ja ryhtyä kulkemaan sitä. Olen leiriytynyt tienviitta-pylvään alle. Pylväs on täynnä viittoja kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Odotan elämäni antavan minulle viestin mihin suuntaan lähteä. Luultavasti tuo viesti on jo tullut, en vaan näe enkä kuule sitä. Tietoisuuteni on vajavaista.

Olen pitänyt taukoa meditoinnista, koska olen kokenut, etten ehdi. Treenaaminenkin on jäänyt. On ollut niin paljon kaikkea. Pää on täyttynyt kaikenlaisesta metelistä. Näin meille ihmisille käy. Vaikka on tarjottu mahdollisuus rauhoittua ja hidastaa, tartumme empimättä mahdollisuuksiin olla kiireellisiä. Koska koemme tällöin itsemme tärkeiksi. Tarpeellisiksi.

Pelkään rauhoittumista. Pelkään epäonnistuvani. Pelkään olla anybody. Pelkään että minusta tulee näkymätön. Pelkään, että jään yksin itseni kanssa. Lienee aika palata päivittäisen meditaatio-harjoituksen pariin – 30 min päivässä pään tyhjentämistä, jotta näkisi ja kuulisi paremmin. Olisi helpompi kulkea pelkoja kohden. Sankarimatkallaan!

Yhdysvaltalainen life coach ja meditaatio-opettaja Paul Weinfield on kirjoittanut ihmisen sankarimatkasta seuraavaa:

”Leonard Cohen kertoi hänen opettajansa sanoneen kerran hänelle, että mitä vanhemmaksi tulet, sitä yksinäisemmäksi tulet ja sitä syvempää rakkautta tarvitset. Tämä johtuu siitä, että kun kuljemme läpi elämän, meillä on taipumus samaistua liiaksi tarinoittemme sankariin.

Tämä sankari ei ole hauska: häntä potkitaan, nöyryytetään ja häpäistään. Mutta jos voimme päästää irti samaistumisesta häneen, voimme löytää paikkamme maailmankaikkeudessa ja rakkauden, joka on tyydyttävämpi kuin mikään, jonka olemme koskaan tunteneet.

Ihmiset puhuvat kevyesti  "sankarin matkasta" tietämättä, mitä se todella tarkoittaa. Toimitusjohtajista hyvinvointivaikuttajiin jokainen ajattelee, että sankarin matka tarkoittaa pelkojen voittamista, henkisen lohikäärmeen tappamista ja 25 000 seuraajan saamista Instagramiin. Mutta se ei ole todellinen sankarin matka. Todellisen sankarin matkalla lohikäärme tappaa sinut. Suureksi yllätykseksesi et voinut saada esim. avioliittoa toimimaan. Suureksi yllätykseksesi täytit neljäkymmentä ilman lapsia, taloa tai tulevaisuudennäkymiä. Suureksi yllätykseksesi maailma ei halunnut lahjoja, joita sinä sille ylpeänä tarjosit.

Jos olet tyhmä, keskeytät matkan ja aloitat toisen ja uuden väärinkäyttäen sydäntäsi yhä uudelleen ja uudelleen lyhyen voiton illuusion vuoksi. Mutta jos olet viisas, annat itsesi särkyä ja palaat paikalle nöyrtyneenä, mutta uuden tunteen kanssa. Sinun ei tarvitse enää samaistua siihen osaan, jonka täytyy voittaa, jonka tarvitsee tietää. Tästä elämäsi alkaa.

Joten hyväksy nöyryys kaikessa. Elämää ei ole tarkoitus omistaa, eivätkä kamppailusi ole sinun syytäsi. Jokainen tappio on vain enkeli, joka vetää hihastasi ja kertoo sinulle, ettei sinun tarvitse jatkuvasti hakata päätäsi seinään. Jätä taistelija sinne yksin oman kunnianhimonsa kanssa. Kävele vain pois, ja elämä laajuudessaan syleilee sinua.”