Rauha! Toivo! Elämän valo! Aamulla levännyt olo. Ei ahdistuksen pantaa rinnan ympärillä. Tässäkö tämä potkut-ahdistus nyt oli? Kuukauden kestänyt syvyyksissä sukeltelu.

Ei sittenkään, vielä. Tunteiden vuoristorata. Huoli toimeentulosta haluaa dominoida. Se ei ole järjellä selitettävissä. Eihän minulla ole mitään hätää. Ruoka ei lopu, ja katto on pään päällä.

Työnteko intohimona. Näinköhän? Jos työ on ollut intohimoni, miksei nyt tunnu juuri miltään. Miksi ei luopuminen satu (enempää)? Jos se onkin raha, joka on työintohimoni lähde? Olen selittänyt itselleni työnteon olevan intohimoni nro 1. Rakkain harrastukseni. Ymmärtämättä lainkaan mitä taustalla, mieleni sopukoissa, tapahtuu? Työ on vain väline. Onko tämä totta, vai jälleen mieleni kepposia? Mihin uskoa?

Käyn arvokeskustelua itseni kanssa. Onko rahakeskeisyys pahasta? Isälläni oli tapana todeta, että raha ei tee onnelliseksi, mutta kyllä se auttaa. Raha on hyvä renki, ja huono isäntä. Nyt kun tulot ovat pienenemässä, on hyvä hetki pohtia rahan merkitystä omalle elämälleen. Olen ollut hyvätuloinen, ja elänyt sen mukaisesti. Tiedostan tämän vaiheen elämässäni päättyvän. On sopeuduttava. Tiedostan myös, että tällaisen ääneen pohtiminen, minun tulotasollani, ei saa ymmärrystä. Ennemminkin pahennusta. Ei hyvätuloisten kuulu olla huolissaan toimeentulostaan. ”Onhan sinulle jäänyt sukanvarteen”, minulle sanotaan. Olen totuttanut itseni elintasoon, joka ei ole enää mahdollista. Luopumista. Ja nyt on jo kiire. Viimeinen palkka tulee tilille tuota pikaa. Kun se päivä koittaa, koittaa uusi henkinen aallonpohja. Siitä minua on varoitettu. Täytyy yrittää valmistautua. Viime kuussa se ei kyllä vielä onnistunut. Ehkä tässä kuussa. Huokaus!

Työntekoon assosioituu tällä hetkellä paljon asioita, jotka eivät innosta. Byrokratiaa. Operatiivista vastuuta. Oravanpyörä. Onko minusta tullut liian mukavuudenhaluinen? Pakoilenko vastuuta? Liittyykö työn tekeminen enemmän ympäristön odotuksiin kuin omaan intohimoon? Enkö ole kunnon kansalainen, jos en tee töitä? Enhän minä ole vielä eläkeiässäkään. En näemmä tiedä, mitä elämältäni haluan. Ystävät kehottavat antamaan tälle prosessille aikaa. Potkuista ei ole vielä kulunut kuin kesäloman verran aikaa. Ota rauhallisesti. Tämä on uuden alku. Sitä odotellessa.

Olo on epätodellinen – irtautuminen työelämästä on konkretisoitumassa, myös mielen tasolla. Hetkittäin uskon sen olevan totta. Koen painetta pitää kiinni menneestä. Puen sen itselleni haluksi antaa, auttaa. Jakaa oppimaani. Mutta en haluaisi pistää tikkua ristiin. Odotan, että joku soittaa ja pyytää minua töihin, tekemään jotain mielenkiintoista. Juuri sellaista työtä, josta pidän. Tällaista utopiaa mieleni minulle syöttää! Ei työhakijaa tulla kotoa hakemaan. Täytyy olla itse aktiivinen. Vähän samanlainen tilanne kuin silloin, kun erosimme exäni kanssa. Koin yksinäisyyttä. Kaipasin kumppania rinnalleni. Meni aikansa ennen kuin ymmärsin, että uutta parisuhdetta ei saa kotona istumalla odottaen elämänsä rakkauden kävelevän sisään ovesta. Piti aktivoitua. Hankkiutua treffeille. Rakkaus löytyi!

Muutamaa päivää myöhemmin ahdistuksen panta puristaa entistä tiukemmin. Hetkellinen toivon valo on mennyt pilven taa. Selailen LinkedIn´ä ja huomaan ahdistuvani entisen työpaikkani postauksista. Koko LinkedIn tökkii. Ja Facebook samoin. Onko kyse siitä, että en ole enää somebody, edes omasta mielestäni? Minusta on tullut anybody, ja sitä on vaikea sisäistää. Kysymys on statuksesta? Ja luopumisesta. Tämähän on mielenkiintoista – onnistun hetkellisesti tarkkailemaan mieleni tuotoksia ilman, että ne hallitsisivat minua. Tai niin luulen.

Elämän tarkoitus

Kynä piirtää päiväkirjaani syvällistä ajattelua. Niin syvällistä, että hätkähdän.

Pohdin elämän tarkoitusta. Se lienee se, että elää! On osa ekosysteemiä. Kantaa oman kortensa kekoon, jotta kokonaisuus toimisi mahdollisimman hyvin kaikille luomakunnan yksilöille, olioille ja eliöille. Elämän kiertokulku on oleellinen osa tätä kaikkea. Synnymme ja kasvamme täysipainoisiksi osiksi kokonaisuutta, mahdollistaen osaltamme ympäristön hyvinvoinnin. Voidaksemme itsekin hyvin. Elääksemme levollisina ja turvassa, onnellisina ja vailla kärsimystä.

Elämän tarkoitus on myös huolehtia uusien versojen kasvusta, jatkuvuuden turvaamiseksi. Ikääntyessämme olemme keränneet suuren määrän kokemusta ja viisautta. Lienee tarkoituksellista jakaa tätä sitä tarvitseville. Tietoisesti. Nöyrästi. Palvelijana! Olemme saaneet elämältä paljon ja on aika luopua ja jakaa, palvella! Tämä tuo elämäämme merkityksellisyyttä. On merkityksellistä ymmärtää elämän tarkoitus, ja oma paikkansa maailmankaikkeudessa.

Mitä tämä tarkoittaa, minulle? Mikä on tärkeätä, juuri nyt? Huolehtia henkisestä tasapainostani – näin tuen parhaiten myös ympäristöäni. Murehdin tulevaisuutta. Onnistuisinko päästämään irti murheistani? Elää tasapainoisesti, samalla irti päästäen. Päästäen irti muun muassa ulkoisesta. Turhasta ylellisyydestä. Tyytyä siihen mitä tarvitsee. Olla sinut elämänsä kanssa. Katsoa mitä se tuo tullessaan!

Onpas ylevää, ajattelen. Superegoni kiirehtii palauttamaan minut, moittien haihattelusta. Se käskee minun ponnistella sen eteen, että on somebody. Ei anybody ole tavoittelemisen arvoista. Nobodysta nyt puhumattakaan. Unohtaa irti päästäminen. Unohtaa luopuminen. Samalla olen kuitenkin utelias. Mitä jos irti päästäminen onnistuisi?. Mitä tapahtuisi? Varo mitä sä haluut!