”Sen näkee silmistä. Ura vain loppuu ilman tavoiteltua kruunua. Se sattuu helvetisti.”

Näin kirjoitti Jalkapallolehden päätoimittaja Lauri Vesander Urheilulehden numeron 49/22 pääkirjoituksessa. Hän viittasi jalkapallon MM-kisoihin ja unelmien toteutumattomuuteen, lainaten entistä englantilaista huippupelaajaa Alan Sheareria. Shearer puhui taannoisessa haastattelussa siitä, kuinka särkynyt unelma näkyy pelaajan silmissä.

Meneillään olevissa kisoissa moni tunnettu tähtipelaaja pelaa viimeisiä MM-kisojaan. He ovat saavuttaneet urallaan lähes kaiken. Vain MM-titteli puuttuu. Sitä on tultu hakemaan näistä kisoista. Käy kuitenkin niin, että edustamansa joukkoe ei pärjää toivotulla tavalla ja putoaa jatkosta. Tähtipelaajan unelma ei toteudu. Pahin olo ei iske välittömästi. Se tulee ajan kanssa. Mieli joutuu hiljalleen hyväksymään ikävän todellisuuden. Unelma ei pääty kuten oli kuviteltu!

Minullakin oli unelma. Unelma toimialan digitaalisesta disruptoimisesta. Tehtävä oli vaikea. Olimme siitä huolimatta hyvää vauhtia matkalla kohti unelmaa. Minun mielestäni.

Kaupallinen menestys viime aikoina ei kuitenkaan ollut paras mahdollinen eikä onnikaan ollut aina matkassa. Usko oli vahva. Sitten kävi kuten usein huippu-urheilussa. Valmentaja päätettiin vaihtaa. Finaali jää kokematta. Olen yksi niistä monista, joka ei saanut kruunua päähänsä uransa päätteeksi.

Pitkän, menestyksekkäänkin, uran päättyminen pettymykseen sattuu. Näin tapahtuessa on vaikeata nähdä aiempia onnistumisiaan kruunun arvoisina. Olet juuri niin hyvä kuin viimeisin aikaansaannoksesi. Epäuskoinen pettymys vaihtuu lopulliselta tuntuvaan lohduttomuuteen. Lohduttomuus vaihtuu vähitellen muistoksi ja lopulta ylpeydeksi. Lähellä oltiin. Tehtiin historiaa. Muutettiin toimialan suuntaa. Muut jatkavat siitä mihin minä jäin. Uudella pelikirjalla. Näin kuuluu olla. Elämä jatkuu. Eteenpäin.

Tätä kaikkea on vaikea hyväksyä. Hyväksyä sitä, että minä en saanut itse päättää siitä koska on vuoroni astua syrjään. Hyväksyä sitä, että intohimo peittää realismin. Ei näe metsää puilta. Jää kiinni unelmaansa eikä huomaa, että on missannut ratkaisevan risteyksen. Olisi pitänyt kääntyä sen sijaan että jatkoi suoraan. Silloin tarvitaan joku joka korjaa tilanteen. Viheltää pilliin. Vaihtaa valmentajan.

Tunnen sisimmässäni unelmoivani vielä uudesta mahdollisuudesta näyttää. Palata peliin. En ole kuitenkaan varma onko intohimoni enää tallella?

Jos ei ole 110% varma asiastaan, peliin ei kannata palata. Sen verran kovaa se on. Ei siellä pärjää muuta kuin parhaat. He, joilla määrätietoisuus on vahvempi kuin muilla. Joilla on jotain mitä muilla ei ole. Jos epäilet omia motiivejasi, hyväksy tosiasiat. Lähde hakemaan uutta. Kaikkea aikansa. Minä epäilen! Tosiasiassa tiedän. En vain halua myöntää tosiasioita!

Juttelen eläköityneen edeltäjäni kanssa. Hän hämmästelee johtamani yrityksen viimeisten aikojen menestyksen hiipumista. Hänelle kyse on sydämen asiasta. Hän on se, joka aikanaan rakensi pohjan menestykselle. Ymmärrän hänen turhaumansa. Kokisin varmasti samoin.

Ihmeellistä kyllä, en ole syyllisyyden murtama. Se, että joku kuuntee minua ja ajatuksiani tapahtuneesta, tuntuu merkitykselliseltä. Ei hän muuta mielipidettään, enkä sitä tavoittelekaan. Mutta ylipäätään se, että saan selittää kuinka asiat mielestäni ovat menneet, mikä toimi ja missä mentiin pieleen, avaa jotain sisälläni, sielussani. Kiitos!

Kerron vaimolleni keskustelusta edeltäjäni kanssa. Hän toteaa, että nyt lienee koittanut hetki, jolloin olen vatvonut asioita päässäni riittävästi ja on aika oppia elämään tapahtuneen kanssa. Laittaa piste. Syyllisyyden tunnettani ei voi käsitellä ´valmiiksi`. Mennyttä ei voi tehdä tapahtumattomaksi. Sen kanssa voi elää. Se on kuin suru. Kovimmankin surun kanssa oppii elämään.

Tämän oivaltaminen ja hyväksyminen vei minulta 10 viikkoa!

Oletan, että henkinen tasapainoni ei oivalluksistani huolimatta tule täysin asettumaan uomiinsa ennen kuin olen kulkenut läpi koko kokemusketjun irtisanomisaikoineen, palkanmaksun loppumisineen, ansiopäivärahakokemuksineen ja eläkkeelle jäämisineen. Elo jatkunee levottomana. Päällimmäisenä kummittelee toimeentulostressi. Tunne on todellinen, vaikka faktat osoittavat muuta. Tämä vaatii aikaa ja edellä mainittujen tapahtumien kokemista. Siihen menee vielä ainakin vuosi. Tämänkin kanssa on syytä opetella elämään.

Päätöksiä!

En ole enää valmis operatiiviseen vastuuseen. Sanottakoon tämä nyt ääneen. Se vaatisi paljon, eikä minulla ole enää vaadittavaa tahtoa. Jatkuva stressi ei houkuttele.

Säännöllinen päivätyö on myös osaltani ohi. 40 vuotta riittäköön. Nautin vapaudesta päättää itse menemisistäni.

Hallitustyöskentely ei ole minua varten. Minulla ei ole vaadittavaa kokemusta. Sellaisen työn tavoittelu ei ole realistista. Enkä ole varma vastaisiko sellainen työ intohimojeni kutsuun.

Päätösten tekeminen on haastavaa. Mieleni haluaa jättää oven raolleen. Jos sittenkin eteen tulee jotain, josta intohimo syttyy. Jos ja jos...! En osaa päättää tai pitää kiinni itsestään selvistä päätöksistä. Yritän kuitenkin parhaani 😊.

Kun päätökset on tehty, on aika pohtia tulevaisuuttaan uudelleen. Mitä tehdyt päätökset jättävät jäljelle? Mitä ne mahdollistavat. Missä olen hyvä. Mitä haluan tehdä. Mikä sytyttää? Millaisia ongelmia ratkomassa olisin parhaimmillani?

Päätökseni saa mielenkiintoisen seurauksen. Poikani aloitti opiskeluiden ohessa työnteon. Yritys, joka hänet palkkasi, tunnettu suomalainen informaatioteknologia-, yritysvalmennus- ja markkinointiorganisaatio, kouluttaa nuoria erityisen hienolla tavalla työelämään. Heillä on mm pukeutumiskoodi. Ensi-innostuksen jälkeen poikani soitti kauhuissaan. Hän oli käynyt kaupungilla katsomassa siistejä housuja, paitoja, pikkutakkia ja kenkiä. Kallista, hän totesi. Hetken pohdittuamme oivalsimme, että mehän olemme suurin piirtein samaa kokoa. Vilkaisu vaatekaappiini ja lopputuloksena kolmet kengät, 7 kauluspaitaa, 3 suorat housut, pikkutakki sekä puku vaihtavat omistajaa. Olen iloinen. Ja seuraavana päivänä ahdistaa. Tuntuu kovin lopulliselta luopua työvaatteistaan.