Maanantai aamu. Kaksi kuukautta potkuista. Ensimmäiset viikot menivät tunteiden syvissä vesissä. Sen jälkeen tunteiden vuoristorataa. Aluksi jyrkempänä. Mäet loivenevat viikko viikolta. Elämä alkaa toistaa itseään. Aika kuluu huolta kantaen ja välillä huolensa unohtaen. Näin ilmeisesti kuuluukin tapahtua. Olen päässyt eteenpäin.

Varsinkin maanantaiaamuisin on tarve lähteä töihin. 40 vuoden aikana muotoutuneet tavat eivät unohdu nopeasti. Luterilainen kasvatus siihen päälle. Ei saa laiskotella😊. Entisen työpaikan asiat nousevat mieleen. Syyllisyys kesken jääneistä asioista. Kuinka ne nyt pärjäävät siellä! Kevyt masennus. Järki kertoo, että olisi jo syytä oppia iloitsemaan. Esimerkiksi siitä, että pääsi pois oravanpyörästä. Irtisanomisajan ja eropaketin kanssa. Tämähän meni paremmin kuin olisin voinut unelmoida. Nyt on vapaus tehdä mitä haluaa! Mieli ei salli. Ainakaan vielä.

Tiistai aamu. Kaikki tuntuu taas raskaalta. Blogikin on huono ajatus. Eihän sitä kukaan kuitenkaan lue. Ja sellaista julkaisemalla leimaan itseni loppuiäkseni. Valittaja! Dr Doom! Miehen tulisi kärsiä kohtalonsa ja pitää mölyt mahassaan.

Olemme usean vuoden ajan viettäneet joulun ja uuden vuoden ajan Espanjassa, koko perhe. Vuoden parhaat viikot. Aikuiset poikamme lähtevät edelleen mukaamme. Välillä tyttöystävien kanssa. Välillä ilman. He sanovat näiden viikkojen olevan ylellinen irtiotto arjesta. Laitamme ruokaa porukalla. Paljon ulkoilua. Golfia, padelia jne. Minä teen pitkän uintitreenin lähes päivittäin. Kunto paranee ja sen tuntee. Valoa keskellä talven pimeyttä. Nytkin perhe haluaa lähteä. Minä tuijotan exceliä ja lasken senttejä. Eihän tuohon ole enää varaa. Täytyy säästää ja sopeutua. Luopua. En halua. Ne ovat vuoden ainoat viikot jolloin saa nauttia lastensa jatkuvasta läsnäolosta – jos jäädään kotiin, he tulevat muutamaksi tunniksi syömään ja sitten kiirehtivät taas omille menoilleen. Tätä luopumisen konkretia siis on! Tuskaa!!

Päätösten tekemisestä on tullut hankalaa. En osaa päättää. Kysyn pienistäkin asioista neuvoa vaimoltani. ”Sulla on nyt liikaa aikaa pohtia asioita”, hän toteaa. Totta. Kiitos kun olet!

Keskiviikko aamu. Uskallan myöntää itselleni, että koen lievää uuteen elämäntilanteeseen liittyvää tottumisen tunnetta. Työasiat eivät enää pyöri mielessä jatkuvasti. Koen etääntyväni työelämästä hitaasti, mutta varmasti. Se pelottaa. Myöntää täytyy sekin. Syyllisyys. Tarve hyvittää epäonnistumisiaan vaivaa. Päätän tehdä asialle jotakin ja varaan ajan työterveyslääkärille. Jospa sitä kautta saisi ammattilaisen apua.

Haluaisin kyllä vielä tehdä töitä. Todistaa itselleni, etten ole looseri. Ja sitten toisaalta… . Hmmm. Yritä nyt jo päättää. Tapaan entisen opiskelukaverin, joka on ollut poissa aktiivisesta työelämästä jo jonkin aikaa. Hän toteaa, ettei ole eläkkeellä, koska ei ole vielä eläkeiässäkään. Hän tekee hallitustöitä. Advisor projekteja. Hänen neuvonsa minulle on, että minkäänlaisia töitä ei kannata hakea ennen kuin tietää mitä haluaa. Epävarmana ei voi astua yhdenkään rekrytoijan eteen. Epävarmuus paljastuu välittömästi ja leima on otsassa!

Illansuussa menen tapaamaan aivoverenvuodosta toipuvaa kanssakulkijaa. Hän kertoo kohtauksestaan ja sen jälkeisistä kokemuksistaan. Lähtö maallisesta oli lähellä. Kokemuksen täytti rauha. Rakkaus. Elämän portilla. Ovi auki. Vielä siitä ei kuljettu. Elämä kaikessa todellisuudessaan näyttäytyy. Omien henkisten haasteiden täyttämä arki tuntuu mitäänsanomattomalta. Ymmärrän samalla, että jokainen elämä on ainutlaatuinen. Minä painin omat henkiset painini itseni kanssa, muista riippumatta. Yksin. Elämä opettaa.

Torstai. Blogi alkaa olla totta. Diginatiivin ystävän kanssa kolme tuntia Töölöläisen hotellin ala-aulan nurkassa ja alusta on valmis. Potkut.com domain varattu. Kuvat unsplash.com´sta. Miten helppoa, etenkin heille, jotka ovat aidosti digitaalisesti ajattelevia. Minua ihastuttaa ja hämmentää kuinka luonnollisesti ihminen voi kuljettaa ajatustaan reaaliajassa samalla on-line maailmaan jatkuvasti linkittyen. Mikä tahansa ajatus ja kysymys meille syntyy, on-line maailma on kanssamme sitä pohtimassa. Voisiko tuon oppia.

Perjantai. Tänään mielen teemana on näyttää olevan paluu työelämään. Sama vastakkainasettelu toistuu. Haluanko vai enkö. Uuden sankarinmatkan kutsu on äänekäs. En uskalla. En halua laskea irti menneestä.

Viha. Se löytyy. Vain hetkeksi. Mutta silti. Hyvä. Olen vihainen potkuistani. Koen hienoista katkeruuttakin. Piilossa olevia tunteitani.

Helpotus. Olen oppinut ymmärtämään stressiä. Työn vastuun mukana tuoma jatkuva jännitystila vaikuttaa ihmiseen kokonaisuutena. Liikkumistani vaikeuttavan sairauteni johdosta kehoni on herkkä tuntemaan. Alan huomata jatkuvan stressin puuttumisen vaikutuksen. Fysioterapeuttini on puhunut tästä jo pitkään. Kehoni spastisuus on helpottanut. Taas jotain positiivista 😊.

Innostus. Blogi-tekstien kirjoittaminen vie mukanaan. Ajatus taustalla on merkityksellinen. Osallistumalla omalla panoksellani potkuista puhumisen arkipäiväistämiseen saatan kyetä auttamaan jotakuta. Vertaistukea.

Harjoittelen kirjoittamista. Osallistun kirjoitus-webinaariin jossa muut osallistujat ovat vähintään puoliammattilaisia. Hyviä vinkkejä. Tee tekstistäsi lukijalle mielenkiintoista. Raota verhoja, jopa kiusallisuuteen asti. Se kiinnostaa. Ja samalla asiasi, se mistä kirjoitat, on helpompi sisäistää. Ytimiä kohden. Pyri aloittamaan tekstisi konkretialla – näin lukija kykenee hahmottamaan itselleen tilanteen, josta kerrot. On vastaanottavaisempi. Kun kirjoitat, keskity siihen mitä teet. Vaikka vain 20 min kerralla. Intensiivisesti. Nyrkkisääntö lienee, että kirjoittaja on harvoin tyytyväinen omaan tekstiisi, vaikka kuinka sitä hioisi. Rohkeasti vaan. Anna lukijan päättää!