Kaupunkiruska kauneimmillaan. Näkymä olohuoneen ikkunasta kylpee auringossa. Puiden lehdet tanssivat tuulessa. Aina silloin tällöin yksi irrottautuu joukosta leijaillen hiljalleen kohti maata. Puu vaihtaa vaatteitaan. Valmistautuu talven lepoon. Herätäkseen keväällä uuteen kukoistukseen. Uudella energialla. Sisäisesti uudistuneena. Vuodesta toiseen. Hitaasti kasvaen. Maailmaa ympärillään ihmetellen. Resilientti luontokappale. Vähään tyytyväinen. Uudistumiskykyinen. Tapahtui mitä tahansa. Sellainen luonto on. Ihmisluontokin, parhaimmillaan.

Sisälläni loistaa. Iloinen minuuteni kasvaa kuin puun lehdet keväällä. Talven pimeydestä ja viimasta karaistuneena. Uudistuen. Kasvaen. Vaikkei sitä ei silmällä erota. Iän kertyessä kasvu ei näy kuten elämän alkuvaiheessa. Mutta sitä on. Kokemus kasvattaa, aina!

Mistä sisäinen ilo kumpuaa? En pysty sitä selittämään. Se vain on tunne, jolla ei ole rationaalista polkua. Parasta iloa! Sisäistä. Ilman ulkoisia kiinnikkeitä. Rationaalisia syitä.

Olenko löytänyt jotain, jonka olemassaoloa en ole tiedostanut pitkään aikaan? Ilon, jota ei ole ostettu! Muistan itseni iloisena nuorena. Kasvot hymyn maalaamina. Täynnä elämän iloa. Jonka taisin osin hukata ulkoisten ilonlähteiden ottaessa vallan. Ehkäpä hyvinkin? Onko trauman jälkeinen uudistuminen itseni uudelleen löytämistä? Iloinen jälleennäkeminen.

Suru-prosessi potkujeni osalta alkanee olla lopuillaan. Opin keskusteluistani psykologin kanssa, että suremisen päättäminen vaatii aktiivisen päätöksen. Tarve suremisen lopettamiseen on osa prosessia. Aina tämä ei onnistu. Saattaa olla myös niin, että ihminen jää jumiin itse prosessiin, vaikka varsinainen syy surra on jo väljentynyt. Jos näin on, asian tiedostaminen lienee oleellista päästäkseen eteenpäin. Päättämään prosessia.

Omalta osaltani suruprosessin aktiiviseen lopettamiseen liittyy itse surun aiheuttajan, potkujen, pohtimisen liudentuminen. Itsensä analysoiminen alkaa kyllästyttää. Voisiko pohtia hieman vähemmän ja keskittyä elämään elämäänsä sellaisena kuin se juuri nyt on. Miettimättä sen kummemmin miksi se on juuri sellaista kuin se on. Yritän päättää, että suruprosessi on päättynyt ja sen myötä olen oppinut tuntemaan itseäni juuri sen verran paremmin kuin tähän hetkeen on tarpeellista. Tai pitäisikö todeta ääneen, etten pelkästään yritä päättää vaan todellakin päätän!

Jotta asia ei jäisi itsellenikään epäselväksi, on hyvä sanoa ääneen myös se, ettei elämässäni ole montaa päivää, jotka haluaisin vaihtaa. Ei edes potkuihin liittyen. En olisi tässä ilman kaikkea koettua.

Osaan kovien arvojen elämän. Ilman niitä on vaikeaa pärjätä ainakaan siinä kuplassa, missä minä olen elänyt. Olen viime aikoina löytänyt itsestäni aimo annoksen lisää pehmeämpiä arvoja, mukaan lukien inhimillisyyttä. Olen vaihtanut kuplaa. En tosin osaa ainakaan vielä kuvata täsmällisesti millainen uusi kuplani on. Jotenkin henkisempää. Vähemmän konkreettista. Pienempää. Tylsä lienee sana, jota olisin aiemmin käyttänyt nykyisen kaltaisesta elämästäni. Ja se on juuri sopivaa juuri nyt!

Mitä jos minulla olisi ollut kaikki tämä kokemus 30 vuotta sitten. Miten olisin toiminut toisin. Vai olisinko? Olisiko silloinen kuplani ollut vastaanottavainen erilaiselle minulle? Turha pohtia. Se meni jo! Nyt keskitytään tähän hetkeen!

Elämän missiona ilo! Tuttuni kertoi ilon ohjaavan hänen arkeaan. Hänen ilonsa konkretisoituu virneenä. Naama messingillä 😊. Mikä ettei!