´Vapaudu vankilasta` – kortti käytetty. Kilpailukieltoni on päättynyt! Piti oikein soittaa juristille ja varmistaa, että olen todellakin ammatillisesti vapaa tekemään mitä haluan. Kyllä olen! Tämä ei välttämättä tarkoita käytännössä mitään, mutta pelkkä vapautumisen fiilis on mahtava. Eipä olisi uskonut, että tällainenkin päivä koittaa. Juhlin vapautumistani työpaikasta, jota rakastin. Löysin laatikostani hopeisen työantajani pinssin – kävin merenrannassa heittämässä sen veteen symboloidakseni menneen jättämistä taakseni.

Mahtavaa.

Haen sopivaa sanaa kuvaamaan tunnelmiani. Asennettani elämään. Näinä aikoina. Ei vaan juuri nyt, tällä hetkellä. Auringon noustessa horisontissa. Kun potkuistani on kulunut vuosi ja kolme kuukautta.

Olen selkeästi edelleen ´välitilassa` (re Kubler-Rossin käyrä) – en tosin ole enää pitkään aikaan valahtanut taksisin masennukseen asti. Edistystä. Pohdin edelleen identiteettiäni? Työtön työnhakija vai eläkeläinen vai pro-bono neuvonantaja vai mikä…?

Kehollisesti ja ylipäätään terveydellisestä näkökulmasta voin jo varmuudella todeta saamieni potkujen olleen minulle siunaus!

Vähitellen alan myös totutella siihen ajatukseen, että potkut ovat olleet minulle kokonaisvaltaisestikin hyväksi.

Blogi-teksti on kirjoitettu yhteistyössä Stefan Andersonin kanssa ( linkedin.com/in/andersonstefan ). Olen oppinut tuntemaan Stefanin P&G´llä. Hän on mukava johtamisen ammattilainen ja roolimallini rekrytoinnissa sekä työnhaussa. Mitä työnantaja haluaa ja miten esittelet itsesi parhaalla mahdollisella tavalla?

Aihe on ajankohtainen myös Stefanille – hänkin etsii itselleen seuraavaa polkua. Mies on erikoistunut kansainvälisen kasvun kaupallistamisessa. Ja siksikin juuri oikea henkilö kirjoittamaan tätä blogi-tekstiä kanssani.

Potkut eivät johdu siitä, että on huonoja ja heitä parempia ihmisiä. On vaan tilanteita, jotka vaativat työnantajan/esihenkilön mielestä jonkin tai joidenkin ihmisten vaihtamista.

Potkut ovat osa työelämää, yhtä lailla kuin rekrytointikin. Ilman niitä työelämä ei toimi. Yritykset tarvitsevat tietyn määrän jatkuvaa vaihtuvuutta kyetäkseen uudistumaan yrityksenä ja pysyäkseen kilpailun kyydissä, johtamaan kehitystä omalla toimialallaan jne..

Uusi normaali lienee koittanut. Päättelen niin sillä elämä ei enää tunnu epänormaalilta. Poikkeukselliselta. Irtisanomisajan ja sen myötä velvollisuuksien päättymisellä on ollut alitajuntainen merkitys. Elämäni muutti jotenkin henkisesti muotoaan maaliskuun viimeisen jälkeen.

Häkin ovi on auki! Minulla on vapaudu – kortti kädessäni. Elämän seuraava vaihe on oikeasti alkanut! En ryntää suin päin ulos vaan tarkkailen ympäristöä ja tunnustelen nuuhkien ilmaa. Elämää.

On hyvinkin suurella todennäköisyydellä aktiivisen työelämäni viimeinen viikko. Ilman työvelvollisuutta eletty 6 kuukauden irtisanomisaika päättyy tämän viikon perjantaina. Sain viimeisen kuukausipalkkani viime viikolla. Ensi viikolla koittaa uusi jakso elämässä.

Kuka minä olen? Ja mitä minä haluan? Näiden kysymysten ympärillä elämäni on pyörinyt enemmän tai vähemmän viimeiset kuukaudet. Itsensä etsimistä, uudelleen luomista. Mitä paremmin ihminen tuntee itsensä ja arvonsa, sitä enemmän hänellä on psykologista pääomaa, sanoi aikanaan lääkäri Aki Hintsa. Psykologinen pääoma kuvastaa ihmisen toiveikkuutta, optimismia, sinnikkyyttä ja itseluottamusta.

On aika laittaa viime kuukausien pohdiskeluiden opit käytäntöön. Tunnen itseni melko hyvin ja tiedän millaiseksi haluan kehittyä. Mitä heikkouksia kehittää. Erilaiset projektit ovat siihen oiva tilaisuus. Uuden oppimista. Merkitykselliseltä tuntuvia konsepteja. Auttamista. Fake it until you make it!

Tunteitteni vuoristorata näyttää siis edelleen jatkuvan. Keinun edestakaisin Kubler-Rossin käyrän ´mutkassa`, depression´n ja experiment´n välillä. Kerään voimia edetä!

Elämä on alkanut tuntua tavalliselta – jos se nyt koskaan ylipäätään on tavallista. Olen selvästi uuden äärellä. Kuten tuttava somessa kommentoi, päättymisen ja uuden välissä oleva ajanjakso on luova vaihe kaikesta mielen hälystä ja tunteiden vuoristoradasta huolimatta. Horisonttiin tuijottamisen jakso. Uuteen valmistautumista. Mahdollisuuksien havainnointia, kokeilua. Ennen kuin uusi elämänvaihe asettuu ja integroituu pysyvämmin.

Seuraavan elämänvaiheeni ydin alkaa hahmottua. . Ihmisläheisyys ja empatia yhdistettynä vahvaan intuitioon sekä kykyyn kiteyttää oleellinen. Täydennettynä aikaansaavuudella. Näistä elementeistä arjen sisältö seuraavalle stintille?

Olen ilmiselvästi taantunut ja kulkenut henkisen prosessini käyrällä taaksepäin. Koin jo olleeni hyväksynnän alkuvaiheessa ja nyt olen vaipunut takaisin masennukseen ja jopa neuvotteluvaiheeseen. Näin Kubler-Rossin mukaan yleensä tapahtuukin. Liike ei ole pelkästään yhdensuuntaista.

Kiire kuuluu ihmisen elämään. Kiireettömyyttä ei osaisi arvostaa jollei tietäisi mitä kiire on. Sopivassa määrin annosteltuna kiire pitää mielen virkeänä.

Epäonnistuminen on inhimillistä – ei häpeällistä!

Olosuhteet ovat täydelliset. Rinteen pohja on kova. Päälle on satanut yöllä muutama sentti lunta. Aurinko siintää pilviharson takaa. Nyt jos koskaan on aika onnistua.

Sveitsiläis-amerikkalainen Elisabeth Kubler-Ross tutki ihmisen mieltä kuoleman ollessa lähellä. Hän kirjoitti tutkimuksistaan teoksen ´On death and dying`(1969) jossa julkaisi kuuluisaksi tulleen Kubler-Rossin mallin ihmisen suhtautumisesta elämän traagisiin kokemuksiin, mm suruun joka aiheutuu toisen menettämisestä.

Surun rannattomalta tuntuvassa maisemassa ihminen joutuu yksin etsimään oman tiensä, kirjoittaa Martti Lindqvist kirjassaan Surun Tie (1999). Ymmärrys uusien mahdollisuuksien kasvuun on keskeinen osa suru-prosessia. Menetys, kuinka kipeää se onkaan, avaa uusia ovia. Elämä luo itsensä uudelleen!